Sitä sun tätä

Nyt onkin tullut pitempi tauko, kun viimeksi olen kirjoittanut.
Taukoa on tullut sen takia, että olen vain ollut turhan väsynyt kirjoittaakseni ja tuntunut, ettei vaan ole ollut sopivaa hetkeä kirjoittaa.

Neiti on oppinut viime aikoina paljon, jonka vuoksi ei malta öisinkään kunnolla nukkua ja joka kerta nukkumaanmeno on kuin suurempikin taistelu. Ellen on oppinut pyörähtämään selältä vatsalleen, löytänyt kädet ja jalat, oppinut ottamaan leluja käteen ja viemään ne suuhun, osaa ottaa tutin pois suusta ja kurkottaa leluja kohti. Muutaman kerran Ellen on myös pyörähtänyt vatsalta selälleen, joten saa nähdä, milloin oppii pyörien liikkumaan... Nyt on neidillä kuitenkin jatkuvasti meno päällä ja eteenpäin pitäisi päästä. Istumaankin pitäisi päästä aina sylissä tai sitterissä ollessaan. Ja meno senkun kiihtyy...! Ennen kun on päässyt kylpyyn, niin siinä vain lilluteltiin ja oltiin, mutta nykyisin, kun pääsee kylpyyn niin vesi roiskuu joka puolelle, kun on niin hauskaa olla vedessä.

Ellen on päässyt myös nyt kiinteitä ruokia maistelemaan ja selkeä suosikki on tällä hetkellä ollut maissisose ja maissivelli!

Olen käynyt nyt joka toinen päivä salilla ja fiilis on siitä huikee! Tuntuu, että painoa alkaa vihdoin tippumaan. Vaan en sitten tiedä joudunko taas pettymään, kun menen käymään vaa'alla. Sain kuitenkin ihan kunnon saliohjelman, jonka mukaan olen nyt tehnyt ja se tuntuu aivan loistavalta minulle. Olen huomannut jopa kehitystä, sillä olen saanut jo lisättyä painoa laitteisiin sekä jaksan hölkätä 15 minuuttia!! :D Tai olisin ehkä jaksanut jo aiemminkin hölkätä 15 minuuttia, mutta en ollut löytänyt vain sopivaa nopeutta. Ennen jaksoin lankku asennossa olla vain 20 sekuntia, niin nyt jaksoin olla 30 sekuntia. Ja tämä muutos tapahtunut oikeasti vähän reilu viikon sisään.

Ruokailuani olen saanut myös muutettua. Olen oikeasti alkanut syömään terveellisemmin sekä säänöllisemmin. Yhtenä päivänä, kun en vain päässyt neidin takia syömään tarpeeksi usein, niin huomasin sen heti verensokerinheittelynä. Alkoi tulla tuskan hiki ja kädet hetkessä tärisemään. Olen siitä vain iloinen, että verensokerini alkaa heti heittämään, jotta muistan, että minun on pakko syödä, jos aion laihtua. Huomaan kyllä, että kovat paineet laihduttamisesta on alkanut tulla ja yritänkin vähän väliä rentoutua ja muistaa, ettei laihtuminen käy käden käänteessä. Vähän väliä tulee katsottua peilistä, että joko se vatsa olisi pienentynyt tai joko niissä käsissä näkyisi jotain lihasta.. :D

Ja sitten on tämä varmaan lähes kaikkien naisten ongelma, nimittäin turhat vaatteet vaatekaapissa! Nyt minulla on ollut myös kova vaatekaappien siivous, olen tyhjennellyt hirveät määrät vaatteita ja laittanut niitä kirppiksille myyntiin ja osan vienyt suoraan UFFin laatikkoon. Miten oikeasti voi semmoiset määrät edes olla kaapissa vaatteita mitä ei ole käyttänyt VUOSIIN?? Vieläkin olisi varmasti paljon vaatteita mitä pitäisi heittää pois, mutta aina on jotain tekosyitä, minkä vuoksi ei vielä voi pois heittää. Yleisin syy on, että "kyllä mä vielä laihdun ja sitten voin käyttää tätä vaatetta". Ja loppujen lopuksi se odottelee ihan turhaan kaapin perällä useamman vuoden sitä "laihtumista". Myös muuta turhaa on löytynyt kaapeista, mm. DVD leffoja, joita katsottu useampi vuosi sitten.. Tuntuu, ettei tämä turhien tavaroiden ja vaatteiden siivous lopu ikinä.. Jatkuvasti löytyy lisää vaatetta ja tavaraa mitä pitäisi heittää pois..

Vaan sellaista tällä kertaa! Nyt taas odottaa työt ja vastuut ja sen jälkeen hupi! ;)

Yksin Ellenin kanssa

Voiko yksinäisemmäksi enää tuntea itseään?? Eilen piti mennä ihan läheiseen ravintolaan syömään, jotta näkee ihmisiä!

Leo lähtenyt jo pari viikkoa sitten ja pääsi hyvään kotiin maaseudulle. Siellä Leolla on kaverinaan pari tallikissaa, poneja sekä hevonen.

Sunnuntai iltana mieheni lähti Bulgariaan lomalle ystävänsä kassa ja palaa viikon päästä maanantaina.
Mutta kyllä se, että oma mies on poissa, tekee olosta sata kertaa yksinäisemmän ja jatkuvasti vaan odottaa, milloin hän tulee takas kotiin eikä hänen seuraa mikään muu korvaa. Vaikka kuinka olisi kavereita ympärillä, niin kyllä lähes jatkuvasti vaan odottaa, millon hän on kotona.

Olen siis kahdestaan Ellenin kanssa kotona ja tällä hetkellä hänellä on kuumetta, joka todennäköisesti tullut rokotuksista, joten en ole sen takia oikeen päässyt itse liikkeelle ja ihmisten ilmoille. .Onneksi kuitenkin tänään pari kaveria käynyt kylässä, joten en ole ihan ilman aikuisten kontaktia ole joutunut olemaan!
Lähes jatkuvasti Ellen on itkenyt tai kitissyt ja olen joutunut häntä kantelemaan paljon sylissä. Myös päivisin Ellen nukkunut vain pieniä pätkiä ja ainoastaan sylissä. Hänelle tuli jo sunnuntai yönä kova nuha, jonka vuoksi heräiltiin parin tunnin välein. Viime yönä heräiltiin neljän tunnin välein. Toivottavasti ensi yö menisi hieman paremmin! :) Vielä olisi kuitenkin tyttöjen viikkoa paljon jäljellä!

Vaan onhan tässä jo tapahtunut jotain ihanaakin!
Nähnyt kuinka tuo pikkuinen ihme taas kehittynyt.
Ellen on siis löytänyt kädet, jotka on nyt jatkuvasti suussa ja joilla osaa jo ottaa tutin pois suusta. Kaikki mitä käteen saa, niin pitää työntää myös suuhun ja vähän maistaa. Ja kun laittaa leikkimatolle selälleen, niin Ellen kurottaa leluja kohti ja huitoo leluja ihan innoissaan! Nykysin hän myös viihtyy paremmin matolla ja hänet voi jättää siihen pidemmiksikin ajoiksi.
Kun Ellenille laulaa lastenlauluja, niin hän alkaa jokeltaa mukana!

Ellen on kasvanut ihan hirveästi taas, pituutta tällä hetkellä jo 65,5 cm ja painoa lähemmäs 6 kiloa!

Tässä vielä kuva Ellenin ihanista ristiäiskakuista, jotka siskoni teki :)

Leosta luopuminen

Taas tuntuu, että hetkessä tapahtunut paljon! 
Laitettiin ilmoitus Leon myynnistä nettiin, jonka jälkeen minulle on soitellut useampi henkilö, jotka ovat olleet kiinostuneita ostamaan Leon. No sunnuntaina meillä kävi sitten perhe, johon kuului kaksi lasta sekä vanhemmat. He tulivat katsomaan Leoo ja olivat todella innoissaan siitä. Maanantaina sitten olimme käymässä kasvattajan luona, jonne tuli myös kaikki Leon sisarukset sekä Leosta kiinostunut perhe. 
Kasvattajan luona tehtiin tottelevaisuusharjoituksia ja katsottiin, miten kenenkin koira tottelee omistajaansa.
Saimme paljon kehuja siitä, kuinka hyvin Leo on koulutettu ja he jopa kysyivät olemmeko olleet jossakin koira koulussa. Olimme kuitenkin ihan kotona itsekseen koulutettu Leo. Sen jälkeen oli myös jälkien seuraamista. Leo löysi heti myös jäljet hyvin.

Siitä sitten Leo lähtikin suoraan tämän perheen matkaan koeajalle ja he katsovat, kuinka Leo sopeutuisi heidän elämään. Leo on koeajalla noin kuukauden ja sen jälkeen tulee takaisin pariksi päiväksi jona aikana tämä perhe miettii, ostavatko Leon. 

Illalla, kun pääsimme kotiin, niin tunteet tulivat pintaan. Onhan Leo kuitenkin ollut meidän perheessä jo kaksi vuotta! Vaikka tiedämme, että Leo tulee vielä ainakin hetkeksi takaisin, niin tuntui silti tosi pahalta, kun tietää, ettemme näe Leoo ainakaan kuukauteen! Entäs sitten, kun emme näe enää läheskään joka kuukausi? Muistelimme yhdessä mieheni kanssa Leon kanssa vietettyjä aikoja ja totesimme, että on Leo antanut meille paljon ja ollut aivan mahtava koira. Leo tietää myös syvimmät salaisuudet sekä ollut kuin terapeutti. 

Muistelimme, kuinka Leo juoksi vapaana koirapuistossa, söi lähes kaikki kepit maasta, juoksi salamana mereen uimaan. Nouti uidessaan muidenkin koirien lelut ja kepit ennen kuin muut ehtivät edes reagoimaan! Leo tykkäsi myös tosi paljon banaaneista ja kerran, kun meillä oli jäänyt pöydälle noin kilo banaania, niin Leo oli kaikessa hiljaisuudessa napannut banaanit pöydältä ja syönyt kaiken, sen jälkeen olikin vatsa jonkin aikaa sekasin. Pentuna Leo teki paljon tuhoja, mutta kyllä ne on jälkeenpäin myös naurattanut. Kerran Leo oli saanut käsittelyynsä television kaukosäätimen ja siitä oli ollut kiva pureskella näppäimet irti. Sen jälkeen käytimmekin pitkään kaukosäätimenä pelkkää piirilevyä.

                                                 Leo pentuna 2012

Kun kävelin tänään koirapuiston ohi ja näin kuinka koirat siellä juoksi vapaana ja uivat meressä tuli väkisinkin kyyneleet silmiin. Kotona on ollut myös jotenkin kovin hiljaista ja tuntenut ihan, kun jotain puuttuu läheltä. Tätä tekstiä, kun kirjoittaa tulee kyyneleet silmiin ja pala nousee kurkkuun.

Läski lähtee liikkumalla

Maanantaina aloitin lenkkeilyn uudestaan. Pitänyt aloittaa jo jonkin aikaa sitten, mutta aina ollut kaiken maailman tekosyitä. Tekosyitä minkä varjolla ei muka pysty lenkille lähteä. Milloin nukkunut yön huonosti, milloin syönyt huonosti, on muka vähän kipeä olo, lihakset on liian jumissa, liikkeelle pääsee lähtemään turhan myöhään, kun ensinhän täytyy Ellen syöttää ja sitten pitääki vielä vaihtaa vaippa.. Sitten on nämä perus tekosyyt mm. ulkona on liian kylmä / liian kuuma, liian pimeetä, vettä sataa, liian tuulista. Tai sit just alkaa joku hyvä TV sarja tai leffa, että se on ihan pakko nähdä ennen kuin voi lähteä lenkille, mutta sitten sen jälkeen onkin jo turhan myöhästä lähteä ulos. Näitä tekosyitähän on riittänyt. 

No nyt kuitenkin taas palautin itseni maan pinnalle ja totesin, ettei laihduttamisesta vaan tule mitään, jos en nyt  heti ala liikkumaan. Joka kerta, kun katsoi peiliin niin olo oli vain ällöttävä läski, joka ei saa mitään aikaiseksi. Oma paino alkoi häiritä lähes päivittäin ja tuntui, ettei halua olla enää edes ihmisten ilmoilla. Pakkohan asialle oli alkaa tekemään ja tosissaan jotakin, että ne ylimääräiset kilot lähtee kävelemään!

No, maanantaina kävin sitten vesisateessa tunnin lenkin. Jatkuvasti teki mieli kääntyä takaisinpäin ja katsoin monta kertaa, että tosta jos menisin, niin pääsisin nopeammin kotiin. Onneksi vain jatkoin lenkillä oloa, enkä antanut vesisateen voittaa. Päätin, että nyt loppuu tekosyiden miettiminen ja nyt alkaa ihan oikeasti liikkuminen. Ruokailua olin jo muuttanut pitemmän aikaa, että söisin varmasti hyvin. Kaloreita en ole alkanut laskemaan, mutta pääsääntöisesti olen syönyt kasviksia ja jättänyt kaiken "mättöruuan" pois. Hiilareita syön, mutta reilusti vähemmän mitä aiemmin. Veden juontia olen tietoisesti yrittänyt lisätä. 

Nyt olen sitten maanantaista lähtien käynyt kaksi kertaa kävelylenkillä ja molemmat ovat olleet tunnin mittaisia. Aamupäivällä olen käynyt vähintään tunnin vaunulenkillä ja illalla olen käynyt yksin tunnin lenkillä. Olen jo nyt alkanut tuntemaan, että olo on selkeästi parempi mitä aiemmin. Kaikista eniten tuntuu parempi olo psyykkeessä. Tuntuu, että jaksaa paljon paremmin hoitaa Elleniä ja kestän paremmin katsoa itseäni myös peiliin. Vaikka paino ei olekkaan vielä pudonnut, mutta tiedän, että olen tekemässä asialle jotankin, niin se helpottaa jo huomattavasti peiliin katsomista. Huomaan myös, että kunto lähtenyt jo nousuun, jaksan siis nopeammin kävellä kuin aiemmin ja hengittäminen on helpompaa. Tuntuu, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Jossakin vaiheessa olisi tarkoitus aloittaa myös kuntosalilla käyminen, mutta nyt tällä hetkellä aion keskittyä vain siihen, että urheilen sen kaksi tuntia päivässä, niin että tulee hiki.

Tavoitteena olisi, että painoa alkaisi tippumaan 1kg / viikko. Jos hyvin käy, niin lokakuun lopussa olisin tavoitepainossani! Saa nähdä miten onnistuu. Toimivaa vaakaa minulla ei ole kotona, mutta ehkä se on ihan hyvä, ettei sitten tule joka päivä vaa'alla käytyä! Aionkin käyttää neuvolan vaakaa, jotta vähän tiedän missä mennään. :)

Lähes jatkuvasti menossa

Olen monena päivänä ajatellut, että nyt kirjoitan blogiini ja käyn läpi päivän kuulumisia. Aina se on kuitenkin vain jäänyt, koska ollut niin paljon tekemistä ja kun vihdoin saanut hommat tehtyä, niin olen vain lysähtänyt sohvalle ja sulkenut silmät. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein olen sen verran pirteänä, että jaksan taas kirjoitella. Aloitan kirjoittamalla perjantaista 2.5. mitä silloin tapahtui.

Päätin perjantai aamuna soittaa kasvattajalle koirastamme, sillä vihdoin ja viimein tunsin olevani valmis soittamaan hänelle. No jännitin aivan sairaana, että mitä se kasvattaja sanoo päätöksestämme luopua Leosta. Yritin soittaa heti aamupäivällä, mutta tietenkään hän ei vastannut silloin puhelimeen. Jännittyneenä siinä sitten odottelin, että milloin hän soittaa takaisin päin. Ja kun vihdoin muutaman tunnin päästä hän soitti, niin en ollut enää ollenkaan varma uskallanko vastata puhelimeen. Mietin jonkin aikaa vastaanko vaiko enkö. Sydän hakkasi aivan törkeänä, kun lopulta vastasin puhelimeen. Ensin juteltiin puhelimessa niitä näitä ja pelkäsin ottaa Leoo puheenaiheeksi. Lopulta kuitenkin päätin, että jos en nyt sitä saa sanottua, en saa sitä ikinä sanottua. Huomasin, kun aloin vain sanomaan asiaa ja tunsin taas kuinka paniikki otti valtaa. Sydän tykytti, tuli järjetön hiki ja lopulta tuli myös itku, kun puhuin kaiken mitä sisälläni oli ajatuksia koirasta. Onnekseni kasvattaja otti asian hyvin ja ymmärsi täysin päätöksemme. Juteltuamme hetken aikaa hän sanoi, että voi myös meitä auttaa etsimään Leolle uutta kotia. Hän lupasi laittaa ilmoituksen myös omalle nettisivulleen ja nyt vain toivotaan, että löydetään hyvä uusi omistaja. Sovimme kuitenkin, että etsitään uutta omistajaa rauhassa, jotta löytyy joku semmoinen, jonka kanssa Leolla on varmasti hyvä olla. Lopulta, kun oli saatu puhelu päättymään tunsin kuinka olin helpottunut, että nyt asia on vihdoin oikeasti hoidossa.

Seuraavana päivänä lauantaina oli ystäväni häät, minun syntymäpäiväni ja kihlapäivä. Syntymäpäivää eikä kihlapäivää ehditty koko päivänä juhlistamaan. Olimme vieneet tytön hoitoon vanhempieni luokse, jotta saimme lähteä rauhassa häitä juhlistamaan. Häissä oli tosi mukavaa ja kun olimme kirkossa ja morsian luovutettiin sulhaselle, niin tuli ihan kyyneleet silmiin, koska se tuntui niin herkältä hetkeltä. Oli häissä myös ikävä puoli se, että kun istuimme kirkossa, niin kuulin kuinka takanamme vanhemmat henkilöt jauhoivat, kuinka kaikki eivät todellakaan ole uskovaisia. Tuntui, kuin olisin ollut joku paha henki kirkossa ja että en olisi muka siellä saanut olla ollenkaan. Teki ihan mieli kääntyä ja pyytää anteeksi kirkkoon tuloani, mutta päätin antaa asian olla ja nauttia häistä. Tuli väistämättäkin monesti paha olla, kun "joutui" kuuntelemaan saarnoja, sillä sen jälkeen, kun itse kieltänyt uskon, niin ei ole halunnut enää kertaakaan kuunella minkäänlaista saarnaa. Siitä tulee vaan kaikkia muistoja mieleen ja se tuska mitä oli itselläni olla uskovainen. Välillä tuntunut jopa, kun joutunut kuuntelemaan saarnaa, että se olisi jonkinlaista henkistä pahoinpitelyä, sillä niin pahalta se itsestäni tuntuu. Jotkut saavat helpotusta uskosta, mutta omalla kohdallani se tuntuu vain pahalta ja ahdistavalta. Onneksi ei tarvitse usein kuunella mitään saarnoja. Saarnoja kuullessa tuntuu myös usein siltä, että siinä syytetään, että miksi et ole uskovainen. Vaikka eihän se kai heidän tarkoitus ole, että toisille tulisi paha olla.. Ainakaan toivon mukaan. :) Loppujen lopuksi, uskokoon kaikki mitä tahtoo, mutta itse en usko mihinkään.

Sunnuntaina tuli ystäviä käymään. Oli aivan tosi ihanaa viettää heidän kanssaan pitkästä aikaa aikaa! Joimme kahvia ja juttelimme kaikenlaista ja lopulta menimme myös meidän lähellä olevaan Nepalilaiseen ravintolaan syömään. Ja oli muuten hyvää ruokaa!

Maanantaina kävin veljeni vaimon ja heidän pojan kanssa kaupoilla. Reissu oli tällä kertaa aivan tuskallinen tuon tytön kanssa, sillä hän meinasi silloin tulla kipeeksi. Silmät ja nenä vuosi aivan jatkuvasti ja hän oli tosi itkuinen. Olin jo valmistautunut, että nyt hänellä nousee kuume, mutta ihme kyllä, niin ei kuumetta tullut ja jo seuraavana päivänä alkoi nenän vuoto vähenemään. Kaupassa sain lähes jatkuvasti kantaa sylissä ja heti kun laitoin vaunuihin, niin alkoi semmoinen parkuminen, ettei sitä voinut kuunella. Jaksoimme kuitenkin noin 3 tuntia pyöriä siellä. Heti kun lähdimme ulos kauppakeskuksesta, tyttö rauhoittui ja nukahti vauhuihin. Ja nyt vaikuttaa jo siltä, että tyttö on täysin terve :)

Tänään olen jo aikaisin selvinnyt ylös ja käyty heti aamusta pienellä lenkillä ulkona koko porukalla. Tänään olisi myös tarkoitus mennä työkaveria moikkaamaan ja käydä katsomassa, olisiko heillä joitain pieneksi jääneitä vaatteita meidän tytölle. :) Sen jälkeen en tiedä mitä teen, mutta eiköhän sitä hommaa aina kotonakin löydy :D 

Ohi on suurin ressi! :)

Viime viikko oli jo aika stressaava, sillä jännitin tosi paljon ristiäisiä. Mietin olinko varmasti muistanut kaiken tehdä ja ostaa. Myös tyttö varmasti aisti minun stressin ja itki sen vuoksi useana päivänä monta tuntia putkeen. Ristiäiset menivät lopulta hienosti ja kaikki onnistui niinkuin oltiin suuniteltu. Ja tytön nimeksi tuli Ellen. :)

Seuraavana päivänä ristiäisistä vietimme ystävieni kanssa yhden ystävän polttareita. Se päivä oli aivan mahtava! Oli niin kivaa, että toivottavasti tulee lisää semmoisia päiviä! :) Ensin me pukeiduimme ostoskeskuksen vessassa, morsiamelle laitettiin hienot prinsessa vaatteet ja peruukki ja me muut pukeuduimme miehiksi. Sitten me mentiin hienoon ravintolaan syömään. Kun oltiin syöty niin siirryimme Nurmijärvelle Vauhtifarmille, jossa laskettiin vaijeriliukua. Se oli ihan kamalaa! Ja toisaalta se oli hauskaa! Minulla on kauhea korkean paikan kammo, joten voin vaan kertoa, että kun näin sen mistä lasketaan alas, niin mieli teki alkaa itkemään ja juosta samaa reittiä takaisin alas mistä oltiin tultu. No, rohkaisin kuitenkin lopulta mieleni ja laskin sen alas. Kiljuin aivan täyttä kurkkua koko laskun ajan ja toivoin vain, että se olisi pian ohi. En uskaltanut edes silmiäni avata. Lopulta, kun pääsin turvallisesti maankamaralle, niin kädet ja jalat vaan tärisivät ja minulla tuli väkisinkin kyyneleet silmistä.

Vaijerilaskun jälkeen lähdimme taas kaupungille ja tällä kertaa morsian kävi kyselemässä, millä tavalla voi pitää miehen tyytyväisenä. No, vastaukset olivat vähän mitä olivat. Kaikki ei niin kovin fiksuja neuvoja olleet. Sen jälkeen lähdimme yhden ystävän rantasaunalle, jossa jatkoimme syömisen parissa. En tiedä, menikö osa vielä sen jälkeen saunomaan, koska itse jouduin siinä vaiheessa poistumaan.

Nyt sitten odotellaan vappua ja sen jälkeen häitä! :) Pitäisi vielä sinne häihin katsoa joku hieno mekko päälle.. Vaan saa nähdä milloin sen saa aikaseksi... Alkaa pian tulla kiire! :D

Lastenklinikkakäynti

Nyt alkanut olemaan jo voimat vähissä. Vauvalla ehti jo itkukohtaukset helpottaa ja kerkisimme jo ajatella, että nyt niistä on päästy. Helpompaa ehti olla jo viikon ajan. Mutta nyt sitten toissa päivänä (torstaina) alkoi uudet itkut ja entistä kovempana. 

Itku alkoi jo yöllä jatkuvilla heräämisillä. Sen jälkeen sitä jatkui koko torstai päivän. Tuntui välillä torstaina, että kävelen eteenpäin kuin haamu. Aika tuntui matelevan eteenpäin ja tuntui, ettei osaa enää edes ajatella järkevästi. Meinasin vähän väliä jo soittaa miehen kotia, mutta jotenkin ei vaan oma ylpeys antanut periksi. Tuntui, että pakkohan se on jaksaa oma lapsi hoitaa, kun on sen tehnytkin. Vaan eihän sen niin pitäisi mennä. Pitäisi pystyä pyytämään apua ja ottaa sitä vastaan, mutta se vaan tuntuu olevan vaikeaa, kun on niin jääräpää ja yrittää hammasta purren jaksaa. Itse ei saanut syötyä lähes koko päivänä mitään, eikä lopulta ollut juurikaan enää edes nälkä. Torstaina vasta myöhään illalla tyttö rauhoittui nukkumaan, mutta heräsi pari kertaa yöllä ja heti 7 aikaan aamusta. 

Koko eilinen päivä, pitkäperjantai,  menikin sitten vauvan itkiessä. Ainoastaan sen ajan oli hiljaa, kun oltiin autossa ja kun hyssyteltiin ja keinuteltiin sylissä. Katsottiin kellosta, että maksimissaan sängyssä oli hiljaa 10 minuuttia..Lopulta, kun olimme vanhempieni luona ja vauva vain jatkoi itkemistään, niin oma jaksaminen oli jo niin vähissä, että aloin sitten itkemään. Tuntui vaan, ettei enää jaksa kuunella yhtään itkua. Vieläkin, kun mietin eilistä päivää, niin kyyneleet tuntuu tulvivan silmiin. 

No lopulta eilen käytettiin lastenklinikalla päivystyksessä, kun aloimme jo miettimään, että jos nyt hän onkin kipeä. Emme ajatelleet, että se voisi olla vielä koliikkia, koska olimme jo ajatelleet, että se on mennyt ohitse. Lääkäri kuitenkin teki kaikki tarkistukset ja diagnosoi koliikin.. Siinä vaiheessa teki mieli alkaa jo uudestaan itkemään, että et ole tosissasi. Olin jo toivonut, että vauvalla olisi ollut, vaikka korvatulehdus! Olisi saanut lääkkeet ja olisi tiennyt, että muutaman päivän päästä olo helpottuu! Mutta nyt joutuu odottamaan epämääräisen ajan, että vauva vaan kasvaa ja koliikki häviää. Kamalaa toivoa näin, koska tietää, että monella muulla lapsella oikeasti pahoja vaivoja ja vakavasti sairaita. Mutta ei sitä minkään voi...

Nyt on sadellu vinkkejä miten helpottaa vauvan oloa, mm. vyöhyketerapiaa moni kehunut. Täytyy nyt sitten kokeilla, jos siitä olisi apua. Harmittaa vaan, kun tili melkein nollilla ja kun katsellut hintoja niin ei se mitään halpaa ole. Mutta kaiken sitä haluaa tehdä oman vauvan eteen, ei sitä sydäntä raastavaa itkuakaan jaksa kuunella..

Täytyy vielä sanoa, että onneksi on aamut! <3 Aamulla vielä on ollut hetki, jolloin meidän pieni kulta on iloinen, jaksaa hymyillä leveästi ja kun pääsee leikkimatolle tai sitteriin, niin alkaa ihanat riemun kiljahdukset! Näiden pienten hetkien avulla jaksaa kummasti eteenpäin ja jaksaa taas toivoa päivästä helpompaa. :)

Julkinen terveydenhuolton on per******!

Nyt kyllä ärsyttää aivan suunnattomasti! Nyt jo toinen kerta, kun vauvan neuvolalääkäri aika peruuntu. Ja taas syynä oli, että lääkäri on "poissa"?? Mitä ihmettä! Ja sit se, joka soitti ja kertoi, että aika on peruttu, niin sanoi, että minun täytyy soittaa neuvolaan ja varata uusi aika, koska hän ei sitä pysty tekemään.
No, soitin neuvolaan ja kerroin, että aika on taas peruttu ja tarvitsisimme uuden ajan lääkärille. No tämä neuvolan terveydenhoitaja alkoi nauramaan täysillä ja sanoi, että aivan varmasti myös tämä, joka soitti ajan peruuntumisesta olisi voinut varata uuden ajan, koska heillä samat ohjelmat ja koneet.
Sitten hän katsoi lääkäriaikoja ja sanoi vielä, että "nyt tiedän miksi se sanoi, ettei pysty varata uutta aikaa, koska täällä ei juurikaan näitä ole, niin se ei ole sulle uskaltanut sitä sanoa".

No, lääkäriaika siirtyi nyt sitten toukokuulle ja selvisipä minullekin, että lääkäriajan olisi pitänyt olla silloin, kun vauva on 6-8 viikon ikäinen ja toisen kerran, kun vauva on 4 kk ikäinen. No, nyt saatiin aika niin, että vauva on jo 3 kk ikäinen! Ja nyt täytyy myös seuraavan kerran, kun menemme neuvolaan, niin kysyä, jos olisi jollekin lääkärille peruutusaika...

Ja kaikista eniten ärsyttää ajan peruuntuminen sen takia, koska meillä olisi oikeasti ollut asiaa lääkärille! Ja tietenkin harmittaa, ettei lääkäriaikaa pystytty järjestämään silloin, kun se olisi pitänyt, jotta oltaisiin voitu nähdä ne jotkut asiat mitkä näkee vain tietyssä iässä. Nyt ne jää kokonaan lääkäriltä näkemättä ja arvioimatta :(

Pikkuhiljaa alkaa mietityttää, että miten tämä julkinen terveydenhuolto on nykyisin näin huonolla tolalla. Kohta täytyy varmaan viedä vauva yksityiselle lääkärille, jotta saa ne arviot, mitä vauvasta olisi pitänyt jo jonkin aikaa sitten saada arvioitua!

Aion antaa tästä asiasta palauteta neuvoloiden esimiehelle, mutta hänkin pitää jatkuvasti vastaajaa päällä. Nyt olen jättänyt soittopyynnön ja toivon todellakin, että hän ottaisi minuun yhteyttä. En tiedä onko samaa ongelmaa ollut kyseisessä neuvolassa muillakin. Itselle tuli ensimmäisenä mieleen, että siellä voisi olla jotain ilmapiiri ongelmia, koska molemmilla kerroilla minulle ilmoitettu lääkärin vain olevan poissa..

Koiralle koti

Taas on viikonloppu mennyt nopeasti. Lauantaina olimme käymässä mieheni tädin luona ja tänään olin työkaverini luona kynttiläkutsuilla. Oli muuten ihania kynttilöitä ja tuoksuja! Olisi tehnyt mieli tilata vaikka ja mitä, muttei tietenkään rahatilanteen takia siihen pystynyt. :( Tänään myöskin vietiin koira hoitoon pariksi päiväksi. Ja nyt on ihanan hiljaista ja rauhallista, kun vauvakin jo nukahti.

Koiran suhteen tilanne on nyt muuttunut sen verran, että olemme päätyneet, että myymme koiran eteenpäin. Päätökseen on vaikuttanut moni asia. Koira ei ole näyttänyt aggressiivisuutta vauvaa kohtaan eikä muitakaan käytöshäiriöitä minkä vuoksi luovumme siitä, mutta muuten elämäntilanne ei vaan anna enää myöden. Koiramme tarvitsee paljon ulkoilua, leikkimistä ja muuta huomiointia, jota emme vaan pysty enää tarjoamaan sille ja tiedämme, ettei tilanne tule yhtään helpottamaan myöhemminkään. Ennemmin tilanne vaan pahenee, kun itse lähden takaisin töihin ja joutuu alkaa vauvaa kuskaamaan myös päiväkotiin sekä muuta menoa. Välillä vaikuttaa jopa, että koiramme alkaa stressaamaan tilannetta, kun ei ole aikaa kunnolla viedä ulos päästelemään höyryjä. Ja kun aikaa olisi vihdoin leikkiä niin energiaa ei vaan enää ole ja sitten alkaakin jo tuntemaan oman olon tosi huonoksi ja stressaantuneeksi koiran vuoksi...Tiedän, että kun löydämme sopivan ostajaehdokkaan, niin varmasti tulee ikävä, mutta parempi koiralle kuitenkin näin..Tulee ikävä kaikkea mitä olemme yhdessä koiran kanssa tehneet.. Paljon on tapahtunut kahden vuoden aikana.. :)

Olisi ihanaa, jos Leo pääsisi johonkin kotiin, jossa tulevalla omistajalla olisi aikaa ja energiaa viedä pitkille lenkeille ja päästää välillä jopa vapaaksi juoksemaan ja ehkä jopa toinenkin koira, josta Leo saisi kaverin.. Meillä itsellä on myös se hankalaa, että asumme kerrostalossa, niin tuntuu, että asunto on liian pieni Leolle eikä pihaa ole, niin ei voi sinnekään päästää...

 Leo 2v.

Elämäntapamuutos

Nyt olen sitten kunnolla aloittanut elämäntaparemontin ja tarkoituksena olisi tosiaan saada se 20 kiloa tippumaan. Ja vaikeetahan se on. Olen alkanut käymään joka päivä kävelylenkillä vaunujen kanssa sekä välillä ottanut myös koiran mukaan. Tänään tosin kävin ihan yksin.
Miten voi olla niin vaikeaa kuitenkin joka päivä ulos lähteminen??
Tänäänkin, kun lähdin ulos, niin teki heti mieli kääntyä takaisin kotiin, koska tuli pikkuisen lunta taivaalta. Onneksi kuitenkin jatkoin kävelyä ja kohta huomasinkin, että olin tehnyt puolen tunnin lenkin. Ja nyt olen ylpeä itsestäni, vaikka lenkki olikin suht lyhyt. Sain kuitenkin tehtyä edes sen!

Olen yrittänyt tehdä lenkeistä tunnin mittasia, mutta en nyt kuitenkaan jaksa niin tarkkaan katsoa kelloa, että kuinka kauan ulkona kävelen. Tärkeintä on, että käyn edes hetken kävelyllä.

Toinen vaikea elämäntapamuutoksessa on herkuista kieltäytyminen! Olen niin herkkuperse, että tuntuu vaikealta kieltäytyä mistään, esimerkiksi suklaasta. Nyt olen kuitenkin jo torstaista lähtien eli 6 päivää kieltäytynyt kaikista tarjolla olevista herkuista ja luvannut itselleni, että vasta vauvan ristiäisissä voin syödä palan kakkua. :) Saa nähdä kuin onnistun... Kaupassa, kun kävin ja näin suklaat kassan vieressä niin oli tosi lähellä, etten ostanut. Kävin sisäistä kamppailua itseni kanssa, kun ajattelin, että "se on uutuus suklaa, voin mä nyt sen yhden maistaa" ja toisaalta ajattelin, etten voi nyt ratketa. Ja tietenkin vaikeaa oli vielä, kun jonossa oli minun edessä rouva jolla kesti vaikka kuinka kauan! Oli niin piinaavaa katsella niitä herkkuja.. :D

Ja kolmas vaikea muutos on, että söisin säännöllisesti! Tapana ollut, että syön miten sattuu enkä päivän aikana pakosti syö yhtäkään lämmintä ateriaa. Tai sitten kun vihdoin syön lämpimän aterian, niin tulee syötyä ihan liikaa. Muutenkin koko ruokailu on vaikea osa. Joinakin päivinä syön jatkuvasti jotakin pientä ja toisina päivinä en syö juuri mitään. Olen yrittänyt nyt lisätä ruokavalioon salaattia. Yritän pieniä muutoksia tehdä kerrallaan, joten nyt lisäilen salaattia ruokaan ja kun siitä on tullut enemmän tapa niin yritän lisätä marjoja ja hedelmiä...

Odotan nyt neuvolakäyntiä, jotta voin siellä seuraavan kerran taas punnita ja katsoa onko kiloja alkanut lähtemään! Jos ei, niin pakko yrittää kovemmin :) Olen ajatellut myös, että jos jonakin päivänä saisin aikaseksi hommata taas salikortin! Tavotteet on korkeella, mut saa nähdä miten lähtee toteutumaan...

Ikävä!

Tyttö oli viime yön yötä siskoni luona, jotta saataisiin mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa ja että saisin yhden yön nukkua kunnolla.

Vaikeeta oli jättää tyttö ja heti, kun olin lähtenyt pois, niin tuli jo ikävä ja melkein jo autossa itkin, kun ajoin pois. Illan aikana tuli monesti tarkastettua puhelin, että jos olisikin jotain ollut, että pitääkin hakea takaisin kotiin. Monesti joutuikin kysymään, että onko kaikki hyvin. :D Illalla vielä ennen nukkumaan menoa tuli sitten itku, kun oli jo ihan kauhea ikävä! Ihmettelen, että miten voikaan kiintyä ja rakastua niin kovasti, että ikävä on jo muutaman tunnin kuluttua aivan järkyttävä! Yölläkin herättyäni heti ensimmäisenä mietin, että mitenhän tyttö nukkuu ja onhan kaikki varmasti hyvin ja myös silloin oli itku lähellä.

Aamulla herättiin jo aikaisin, koska koira oli tehnyt tarpeensa olkkarin lattialle! 
Mikä ihana herätys :( Aivan järkyttävä haju olikin sitten koko talossa.. Että se niistä katkeamattomista yöunista.
Aamupäivällä mulla olikin jälkitarkastus lääkärillä ja samalla kävin varaamassa ajan jäykkäkouristusrokotusta varten ja sen jälkeen ajelin hirveällä kiireellä tytön luokse! :D 

Lähdettiin tänään vielä siskon kanssa vaunulenkille ja otettiin myös koira mukaan. Tuli lenkkeiltyä 6 kilsaa ja voin kertoa, että nyt on pakko alottaa tehotreeni. Huomasinpa lenkin aikana kuinka huonossa kunnossa olinkaan...

Ja nyt illalla sit onkin ollut taas tytön kanssa vaikeuksia, kun kauhea itkuhuuto ja vatsanväänteet. Itsellä myös tullut väkisinkin taas itku, kun alkaa tehdä pahaa katsoa toisen tuskaa. Saatiinkin kantaa melkein kaksi tuntia putkeen ja vaihdella asentoa eikä mikään meinannut olla hyvä asento. Lopulta sitten nukahtikin mun olkapäälle ja nyt nukkuu ainakin toistaiseksi tyytyväisenä :)

Viikkokatsaus

Viikko on taas mennyt nopeasti. On ehtinyt tilanne taas muuttua ja paljon ollaan ehditty tehdä.
Olemme aloittaneet Disflatyl tipat ilmavaivoihin ja niistä on ollutkin selkeästi apua varsinkin iltoihin ja öihin. Itkua kestää vähemmän aikaa ja tyttö saa nukuttua yöllä pitempään yhteen putkeen. Nyt on viime aikoina herännyt vain kerran yöllä syömään, kun aiemmin herännyt aina kaksi kertaa.

 Maanantaina käytiin taas neuvolassa painoa seuraamassa. Painohan ei ollut taaskaan noussut tarpeeksi, joten taas joutuu uudestaan ensi maanantaina mennä neuvolaan. Saa nähdä mitä sitten sanotaan? En enää imetä ollenkaan, koska se tuntui jo lopulta niin vaikealta alkaa pullojen ja rinnan kanssa sähläämään. Neuvolassa vaan puhutaan, että kyllä sitä maitoa alkaa tulee enemmän, jos vaan pitää aina rinnalla, mutta entä jos se ei vaan riitä ja sitä ei vaan tule enempää? Minulla loppui aina maidon tulo iltapäivällä ja illalla, kun tytöllä kaikista kovin nälkä.

Helpompaa on, kun juottaa suoraan pullosta, saapahan ainakin riittävästi ruokaa ja jos se painokin lähtisi nousuun? Tuntuu kyllä pahalta, kun ei rintaruokintaan pysty.. Tuli jonkin verran huono äiti olo ja tulihan siinä muutamat itkutkin päästettyä. Vieläkin, kun asiasta puhuu niin pala nousee kurkkuun. Vielä pahemmalta tuntuu, kun joutunut asiaa alkaa selittelemään, vaikka minunhan henkilökohtainen asiahan se on eikä sitä pitäisi joutua kenellekään selittelemään. Miten sitä tuleekin miellettyä, että hyvä äiti on vaan, jos pitää rintaruokinnalla? Eikö hyvään äitiyteen kuulu ihan muut asiat? 

Tiistaina käytiin moikkaamassa työkaveria ja hänen pientä tyttöä. Tiistaina tuli muuten pikkuisesta kuukauden ikänen! Tuntuu, että aika mennyt ihan tosi nopeasti!! Tyttö kasvanutkin jo niin paljon, että ihan kauhulla katsoin kuinka kädetkin jo niin isot. Kohtahan hän on jo puoli vuotias, apua! :) Keskiviikkona käytiin Itiksessä syömässä kaverin kanssa ja vähän tuli shoppailtua samalla. Vauvalle ei tosin tullut tällä kertaa ostettua mitään, koska vaatteita hänellä niin paljon, ettei niitä nyt kannata ostella!

Tänään lauantaina käytiin koko porukalla koiramme kasvattajan luona. Käytiin hakemassa häneltä lisää koiran ruokaa ja koiramme (Leo) pääsi juoksemaan vapaana. Leo oli kyllä niin innoissaan  vapaudesta, että sitä oli kiva katsella. Sen jälkeen se onkin kotona vaan maannut ja nukkunut. Itsellä sen sijaan alkoi kotitöiden teko, tiskien laittoa, pyykin pesua, moppaamista.. Vielä olisi illalla tytön kylpypäivä! :) Ja huomenna tulee mieheni perhe käymään kylässä.

Nyt on ihana vain hetki kuunella musiikkia ja katsella ulos ihanaa auringonpaistetta. Tuntuu, että pääsisin musiikin avulla jonnekin ulkomaille, jonnekin rauhalliseen vuoristomaisemaan, missä ei kuulu muuta kuin tuulen puhallus. :)

Tässä oli tällä kertaa viikko katsaus, saa nähdä mitä ensiviikko tuo tullessaan :) 

Koliikki?

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ajattelin jo, että nyt kun vauva oli rauhallisempi parina iltana, että nyt helpottaa vatsavaivat, mutta eihän se niin ollutkaan. Taas eilen alkoi huuto kello 18 ja jatkui kello 22 asti. Mikään ei itkuun auttanut; tissi, pullo, tutti, asennonvaihto, hieronta, hyräily....Kaikkea kokeiltiin. Alan jo itse päivällä pelätä iltaa, kun odotan mitä tulee ja kuinka kauan kestää tällä kertaa itkukohtaus. Pahinta on, kun ei tiedä miten voisi pikkuisen oloa helpottaa ja lopulta alan myös itse itkemään, kun tekee pahaa  nähdä toisen tuska. Ihmettelen, että miten vieläkin olen jaksanut, koska monesti tunnen oloni tosi väsyneeksi ja lähes loppuun palaneeksi itkukohtauksen aikana. Ehkä ne on ne äitihormonit, jotka auttaa jaksamaan?

Olen alkanut jo vahvasti epäilemään, että kyseessä olisi koliikki. En ole aiemmin kiinnittänyt huomiota aamuisiin itkuihin, koska iltaisin itku on niin paljon kamalampaa ja kovempaa. Mutta tänä aamuna huomasin taas, että taas myös aamu menee itkiessä ja minä rauhoittelemassa. Sylistä ei voi laskea pois, kun heti alkaa kahta kauheampi itku ja jatkuu niin kauan, että otan syliin. Omat ruokailut ei onnistu lähes ikinä niin, että saisin syödä rauhassa ja ruoan lämpimänä.

Odotan jo kovasti lääkärikäyntiä, jotta voisin ottaa asian puheeksi. Tätäkin tekstiä olen joutunut kirjoittamaan useassa osassa, koska vauva alkanut huutamaan uudestaan ja uudestaan. Alkaa jo tuntumaan toivottomalta tää tilanne. Jännä, että silti pitää olla perussuomalainen ja kun kysytään miten menee vauvan kanssa, niin vastaus aina sama "ihan hyvin, ei tässä mitään.", vaikka oikeastaan ei niin kovin hyvin menekkään.
Lohduttaa kuitenkin ajatus, että tätä kestää muutama kuukausi ja sen jälkeen todennäköisesti helpottaa! :)

Tällä hetkellä, jos mietinkin toista lasta, on ajatuksenani, ettei enää ikinä. Alun kivut ja tämän hetken unettomat yöt saa ajatukset siihen, ettei ikinä toista lasta. Ja varmasti näin on ajatellut moni muukin samassa tilanteessa, mutta myöhemmin ajatus toisesta lapsesta onkin ollut täysin toinen. Kai se aika kultaa sitten muistot. Ja se, etten tällä hetkellä todellakaan haluaisi toista lasta ja että tällä hetkellä aika olisi mielestäni "kamalaa" niin ei tarkoita sitä etten rakastaisi lastani. Ja kyllähän tässäkin on ollut myös niitä ihania hetkiä, vaikka päälimmäisenä tietenkin aina kaikki negatiivinen tulee mieleen.

Nyt aiheesta toiseen. Sain raskausaikana turhankin paljon ylimääräsiä kiloja, joten olen aloittanut laihduttamisen ja toivoisin, jos saisin 20 kiloa tiputettua. En nyt mitenkään laihduttamalla rupea laihduttamaan vielä, koska imetän, mutta olen alkanut miettimään ruokavaliota ja yritän liikkua mahdollisimman paljon. Alkuun olen aloittanut ihan vaunulenkeillä ja iltaisin nyt, kun vauva on huutanut niin olen heilunut vauvan kanssa. Pikkuhiljaa pidennän vaunulenkkejä, enkä malta odottaa, että kesällä, kun on lämpimät ja hyvät ilmat niin voi kävellä lähes kaikkialle! Vaunulenkit ovat muuten yllättävän raskaita, kun ottaa vielä koiran mukaan niin yhdellä kädellä pitää koiraa ja toisella kädellä työntää vaunuja. Ekat pienet lenkit sai oikeasti hetkessä hien pintaan!

Ihanan ihana aurinkopäivä!

Ulkona on ollut nyt aivan ihanat keväiset ilmat! Harmi vaan, että tuntuu, ettei kerkeä ulos nauttimaan säästä, kun päivät vaan tuntuu menevän nopeasti. Yleensä olen 12 mennessä vasta valmiina ja siinä vaiheessa alan jo miettimään, että mitähän sitä tälle päivälle söis. 
Tänään heräsin jo 8:30 mikä on aikaisin minun mittakaavassa ja sain itsekin syötyä aamupalaa jo heti 9:30! Yleensä oma aamupalan syöminen on siirtynyt kello 12... 

Tänään olisi tarkoitus käydä työpaikallani moikkaamassa työkavereita. Vähän jännittää mennä sinne, koska viimeksi olen töissä ollut joulukuun vikana päivänä! Odotan kuitenkin innolla työkavereideni näkemistä, koska he ovat aivan huippu tyyppejä ja heitä on ehtinyt jo tässä tulla ikävä. :) Sen jälkeen (kun vihdoin on auto käytössä!) olisi tarkoitus lähteä siskoni kanssa kiertelemään johonkin ja ottaa päivästä kaikki ilo irti. Saa nähdä vain, että kun en ole aiemmin käynyt vielä vauvan kanssa ostoskeskuksissa, että miten se tulee onnistumaan. 

Olen viime päivinä alkanut piristymään varmaan osittain auringon ansiosta, mutta myös se piristää, että tyttö on alkanut vihdoin nukkumaan paremmin yöllä ja päivällä on enemmän hereillä. Ja onneksi kavereideni vinkkien ansiosta lopetimme D vitamiinitippojen antamisen, sillä sen jälkeen ei ole ollut illat yhtä huutoa ja yöt on nukkunut paremmin! Myös tuttipullot vaihdoimme koliikkipulloihin mikä on varmasti omalta osaltaan vaikuttanut asiaan. :)  Olen myös huomannut, että piristyn hirveästi, kun kavereita käy kylässä tai menen käymään kaverin luona!  Siinä vaiheessa tuntuu, että olen täynnä energiaa!

Olen kuitenkin ruvennut jo kaipaamaan "omaa aikaa" vaikka viihdynkin ja rakastan hetkiä tytön kanssa. Toivoisin kuitenkin jo pääseväni ihan vain kavereideni kanssa vaikka ulos syömään. Mutta ehkä odottelen vielä jonkin aikaa, että alkaa tytön kanssa asiat sujumaan helpommin..Se oli ihana ja piristävä päivä, kun kävimme mieheni kanssa katsomassa leffa (Gravity 3D) ja tyttö oli sen aikaa hoidossa veljeni luona. Kannattaa muuten käydä katsomassa tuo elokuva, oli ihan tosi hyvä ja nimenomaan 3 D!!

Nyt täytyy alkaa suunnittelemaan myös ensiviikolle tekemistä, koska saan auton myös silloin käyttööni!!

Siinä se meidän prinsessa on <3

Aika!

Mistä sitä aikaa sais lisää? Tuntuu, että päivässä loppuu tunnit kesken! 
Päivät tuntuu, että ne vaan vaihtuu jatkuvasti. Eka herätään ja kohta ollaankin jo menossa uudestaan nukkumaan? Oon jo ihan sekasin päivissä, saati sitten päivämäärissä.. Tuntuu, että kaikki aika menee vaan siinä, kun syöttää vauvaa ja yrittää itse syödä jossain välissä ja sitten huolehtii koirasta ja kauppareissusta ja muista kotitöistä. Sitten onkin jo ilta ja mennään nukkumaan. Ei ole ainakaan tullut tylsää! Ja toisaalta ihan nautinkin tämmösestä "kiireestä". :) Kauheeta, kun huomaa yhtäkkiä, että tyttö onkin kohta jo kolme viikkoa vanha! Ihailen kyllä entistä enemmän yksinhuoltajaäitejä ja ihmettelen, että miten heillä riittää energiaa kaikkeen tai ylipäätänsä on aikaa!

Eilen oli neuvolakäynti. Voisin sanoa, että huh mikä reissu! Ihan jo sinne pääseminen oli vaikeaa. 
Menimme siis bussilla terveysasemalle, mutta tietenkin se bussi, mihin olin ajatellut hypätä niin oli jo täynnä lastenvaunuja, joten alkoi tulla pikkuisen kiire. Ensinnäkään en ollut aiemmin käynyt terveysasemalla bussilla vaan aina autolla, joten en tiennyt mitkä bussit sinne edes menee. No, onneksi toinen bussi tuli noin 10 minuuttia myöhemmin ja sillä ehdimme juuri ajoissa neuvolaan. 

Neuvolasta sanottiin, että nyt täytyy alkaa vauvalle antamaan korviketta, koska paino ei ole tarpeeksi noussut. Pelkään vaan pahoin, että sitten kun se lähtee nousemaan, niin se nousee niin paljon, että aletaan sanomaan, että pitäisi vähentää syöttämistä.. Ikinä kun ei ole tarpeeksi hyvä. 
No siis, korviketta pitäisi antaa 3 kertaa vuorokaudessa vähintään ja tyttö pitäisi herättää syömään vähintään 3 tunnin välein. Eilen sitten aloin antamaan korviketta lisäksi ja oli muuten ihanaa, kun sai nukkua yöllä 3 tuntia putkeen! Pitkään aikaan en ole 3 tuntia nukkunut yhteen menoon!! Ja en siis todellakaan ajatellut yöllä herätellä 3 tunnin välein syömään, kun kerrankin nukkuu, mutta tyttö heräili itse.

No paluumatka neuvolasta oli myös jokseenkin kamala. Olin syöttänyt tytön neuvolassa ennen kuin lähdin takaisin päin seilaamaan. Tyttö nukahti rinnalle eikä herännyt, vaikka hänet puin ja nostin vaunuihin. Mutta heti, kun pääsimme bussipysäkille alkoi itku. Ensimmäinen bussi oli tietenkin taas täynnä ja jouduimme jäädä odottamaan 15 minuutiksi seuraavaa bussia. Itku yltyi ja yltyi ja itsellä alkoi olla jo pinna kireällä. No välillä sain tytön hetkeksi rauhoittumaan, mutta sitten alkoi uusi itku. Ja tietenkin siihen pysäkille tuli vielä mummo neuvomaan kaikennäköstä. Siinä vaiheessa teki mieli jo sanoa, että no kuule kun noin hyvin tiedät, niin voit varmasti tämänkin tytön tässä sitten rauhoittaa. No, olin kuitenkin hiljaa ja rukoilin vaan, että se bussi vihdoin tulisi. Sitten vihdoin se tulikin ja pääsimme kyytiin. Bussissa itku alkoi uudestaan ja sen jälkeen en tyttöä enään saanutkaan kuin maksimissaan puoleksi minuutiksi rauhoittumaan. Kanssamatkustajilla oli mukavaa! 
Onneksi bussimatka ei kestänyt kauaa! 

Sitten oli tietenkin pakko käydä samalla vielä ruokakaupassa. En olisi jaksanut käydä kotona riisumassa ja syöttämässä ja sen jälkeen taas pukea uudelleen päälle. No kauppareissu meni suht nopeasti (ja itkuisasti) ja kassajonossa ystävällinen nainen päästi menemään edelleen, jotta pääsen nopeasti vauvan kanssa kotiin. Vihdoin kotona, kun oltiin ja sain vauvalta ja itseltäni riisuttua vaatteet niin vauva sitten nukahti. :D

Täytyy vielä sanoa, ettei aikaa juurikaan tunnu olevan senkään vertaa, että ehtisi tänne kirjoitella, mutta ehkä se tästä tasaantuu..

Haasteita

Täytyy sanoa, että haasteita on tullut heti alkuunsa vauvan syntymän jälkeen!

Kyllähän näistä osittain tiesi, mutta ei sitä osannut odottaa ihan näin paljoa kuitenkaan! Nyt mennyt kohta pari viikkoa täysin vauvan ja itseni ympärillä koko aika. Nautin kyllä ajasta, vaikka rankkaa on ollutkin. 

Alkuun oli tietenkin kamala synnytysväsymys ja kivut, jotka aiheutuivat synnytyksestä. Myös yöllä valvominen vauvan kanssa on ollut rankkaa. Siitä sitten vielä seurasikin kuume, joka kesti neljä päivää. Vauva oli kuumeesta huolimatta pakko tietenkin hoitaa ja voin kertoa, että yöllä valvominen kuumeessa ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Yhtenä yönä alkoikin sitten aamuyöstä päässä heittämään...Täytyy sanoa taas kerran, että onneksi mieheni oli tuolloin kotona ja pystyi auttamaan myös yöaikaan vauvan hoidossa. 

Kaiken tämän lisäksi pitää muistaa koiraakin huomioida! Huh.. Koira haluaisi jatkuvasti leikkiä ja huomiota muutenkin ja vauva vie kuitenkin lähes kaiken huomion syöttämisineen yms. Pitäisi ratketa kahteen paikkaan samaan aikaan, muttei se ihan taida onnistua.

Ruokahalua en ole vieläkään saanut takaisin, vaikka flunssa onkin jo lähtenyt. Ehkä se joskus sitten palaa kahta kauheammalla ruokahalulla! Voi olla, ettei sitä ole, kun on ollut lähes joka päivä niin väsynyt yöllisistä valvomisista.

Pakko kertoa vielä, miten koiramme reagoi vauvaan! No, ensin kun tulimme kotiin niin koiramme oli vielä ystäväni luona hoidossa. Haimme koiran vasta seuraavana päivänä kotiin. Se tuli heti haistelemaan vauvaa ja vaunuja. Kerran se nuolasi vauvan päälakea ja sen jälkeen lysähti viereen makaamaan. Kun laitoimme vauvan vaunuihin ja vauva alkoi itkemään, niin koira meni heti kiertämään vaunuja ympäri ja haistelemaan. Kun emme heti menneet katsomaan mikä vauvalla mahdollisesti olisi niin koiramme istahti vaunujen viereen ja pari kertaa haukahti katsoen meitä! :D

Ensimmäinen yö olikin aikamoinen. Vauva itki lähes jatkuvasti ja joka kerta kun vauva jotain äännähti niin koira juoksi heti vauvan sängyn viereen ja alkoi haistelemaan. Seuraavana päivänä koira olikin niin väsynyt, että vain nukkui! Nyt koira on jo vauvan ääntelyihin tottunut, eikä heti hätkähdä itkua. :) Vaunulenkillä kun olemme muutamaan otteeseen käyty, niin koira on heti oppinut kävelemään jatkuvasti samalla puolella vaunujen vierellä, kun aiemmin se on poukkoillut molemmin puolin tietä! :)

Synnytyskertomus

Mistä sitä aloittaisinkaan? Viime päivinä tapahtunut niin paljon asioita, mutta aloitan maanantaista 17.2..

Maanantaina olin siis vähän kömpelö ja kaaduin ison mahani kanssa rappusissa. Onneksi sain käsillä vastaan eikä mahani ilmeisesti saanut osumaa. Soitin kuitenkin sairaalaan päivystykseen ja kysyin täytyykö tulla tarkitsuttamaan tilanne. Sieltä kuitenkin kehoittivat tehdä liikelaskentaa, koska mitään vuotoja tai suurempia kipuja minulla ei ollut. Liikelaskennassa sain tarvittavat kymmenen liikettä per tunti, mutta suurin osa liikkeistä oli niin hentoja, että päätin lähteä näytille. Päivystyksessä sydänäänet olivat kunnossa, mutta sielläkin huomasivat, ettei lapsi hirveästi liikkunut. Lääkäriä odotimme yli tunnin, mutta lopulta kun pääsin lääkärin vastaanotolle, niin lääkäri ultrasi ja katsoi onko vauvalla kaikki hyvin. Ultrassa sitten selvisikin syy vähäiselle liikkumiselle, sillä lapsivettä ei juurikaan enää ollut. Lääkäri päätti sitten, että hän konsultoi toista lääkäriä ja katsotaan, jos seuraavana aamuna synnytys käynnistettäisiin. Jouduin jäämään siis osastolle yöksi.

Seuraavana aamuna tiistaina 18.2. lääkäri tarkisti uudestaan tilanteen ultralla ja katsoi, että lapsivettä on todellakin niin vähän, että synnytys täytyisi käynnistää. Sen jälkeen kaikki tapahtuikin nopeasti. Lääkäri kysyi heti, että millä tavalla haluan, että synnytys käynnistetään. Annettiin kaksi vaihtoehtoa; joko Balonkin avulla tai lääkemurusella, joka laitettaisiin kohdunsuulle. Toisaalta tuntui hyvältä, että sai itse sen päättää, mutta toisaalta tunsin pelkoa, että miksi minun täytyy tehdä päätös, en minä ole tähän varautunut! Epävarmasti sitten päädyin Balonkilla käynnistämiseen. Balonki laittettiin noin kello 11. Klo 15 olin jo 4 cm auki ja niin tuskissani, että lähdettiin synnytyssaliin.

Salissa sain sitten kivunlievityksenä ilokaasua, spinaalipuudutusta ja epiduraalia. Aika tuntui siellä menevän kuin siivillä. En pysynyt yhtään mukana mitä kello milloinkin oli. Kivut olivat kovat, mutta tieto siitä, että kohta on pikkuinen sylissä sai jaksamaan. Myös mieheni tuki oli todella tärkeää. Hän piti kädestä, hieroi selkää, toi tarvittaessa juotavaa. Pysyi vierellä.

Lopulta kello tuli 23 ja juuri pyysin lisää särkylääkettä. Kätilö kuitenkin tarkisti ensin tilanteen, että missä kohtaan vauvan pää on. No, se olikin jo siinä vaiheessa, että seuraavan kerran kun alkaa supistaa pitäisi ponnistaa! Apua! Ja siitä se sitten lähti. Ponnistin 5 minuuttia ja ihana rakas oli saapunut maailmaan!! <3 Se tunne oli joku aivan uskomaton ja kyyneleethän siinä tuli. :') Prinsessamme syntyi siis 18.02.2014 klo 23:03 ja oli syntyessään 51cm ja 4075g! <3

Pari päivää synnytyksestä ja pääsimme jo tyttömme kanssa kotiin. Kotona olikin sitten jo uudet haasteet edessä.. Mutta niistä joku toinen kerta! :)
Olisi vielä paljon paljon kerrottavaa, mutta jätetään jotain toisellekin kerralle! :)

Laskettu aika rv 40

Nythän se niinkin maaginen aika tuli kuin laskettu aika.. Puhelin piippaa jatkuvasti, kun viestiä tulee joka puolelta ja kaikki kyselevät, että joko nyt? Yhden kaverin kommentti oli kyllä paras, kun huomasi, että istuin Facebookissa. Hän kysyi "Mitä sä täällä koneella teet?? Sunhan pitäisi olla synnärillä??" Niin...Eihän se laskettu aika nyt sitä tarkoita kuitenkaan. :D Jotkut kyselevät, että milloin se syntyy? No kun en tiedä? Ja yksi kysyy pääsenkö sunnuntaina käymään hänen luonaan vai olenko sairaalassa? :D No en tiedä siihenkään vastausta! :D Se selviää sunnuntaina missä olen! Alkaa naurattaa nuo kysymykset jo.. :D

Noh.. Tietty muutkin jo alkavat odottamaan oikeasti, milloin pikkuinen syntyy. Odotan minäkin päivä päivältä enemmän, vai voiko sitä edes enempää odottaa? Odotan ihan jo olon helpottumisen vuoksi! Eilisilta oli niin tuskaa kävellä, kun tuntee kuinka pää on jo niin alhaalla. Supistuksia tullut tavalliseen tahtiin, joka päivä harvakseltaan. Ikinä ei ole ollut vielä kipeää supistusta, joten niitä odotellessa. Mutta kohta tässä alkaa olemaan jo pinna niin kireällä, että kävelen varmaan synnytyslaitokselle asti, jotta lähtisi jo syntymään!

Olen yrittänyt nyt myös tehdä liikelaskentaa päivittäin, mutta sekin tuntuu olevan niin vaikeeta, kun unohdan jossain vaiheessa aina tarkkailla tai sitten nukahdan. :D Kyllä se ainakin alkuun on ihan hyvin potkaissut, mutta puolessa välissä olen aina jo tipahtanut kärryiltä! Lopussa taas muistan laskea..

Nyt on ihana, kun miehelläni on kahden viikon loma töistä, niin hän on minun tukenani enemmän kotona. Eikä tarvitse miettiä, että jos hän on töissä ja tuleekin lähtö sairaalaan, että millä menisin sinne. :)

Nyt jään tuskailemaan, että milloin se synnytys vihdoin tapahtuu.. Ja ehkä vielä ensviikon viikonloppunakin odottelen ja toivon samaa asiaa...Toivottavasti en.

Ystävänpäivä ja rv 39+6

Hyvää ystävänpäivää itse kullekkin!

Tänään oli taas neuvola käynti heti aamusta. No, vaikeetahan se oli päästä edes lähtemään! 

Ensinnäkin aamuherätys ei tuntunut yhtään kivalta huonosti nukutun yön jälkeen. Yöllä olin heräillyt tällä kertaa siihen, että oli niin armoton hiki ja tuska. Kävin useampaan kertaan juomassa vettä ja huuhtomassa kasvoja, kun tuntui, että hikoilu ei lopu ikinä. Olisin niin halunnut jäädä vielä aamulla nukkumaan. Kun sitten lopulta sain punnerrettua itseni ylös, tunsin oloni norsuksi. Olo on aivan valtava, kun turvotustakin vain lisääntyy. 
No seuraavaksi olikin ongelmana saada kengät jalkaan. Huh, miten vaikeeta voi olla, että ne saa jotenkin jalkaan. Joka puolelta tuntui, että kengät puristivat jalkoja kasaan ja sitten niitä alkoikin myös pistelemään. Mutta jotenkin, kun olin saanut jalat ahdettua kaikin voimin kenkiin niin alkoi taistelu takin kanssa. Tähän mennessä se on ollut hyvänkokoinen ja vaikeuksia ei ole ollut. Mutta tänä aamuna tuntui, että sai käsillä lytätä mahaa sisään ja samalla vetää vetoketjua kiinni. No, lopulta sekin, kun olin aikani siinä taistellut, kuitenkin meni päälle ja olo olikin jo kuin olisin makkarankuoreen puettu.

Matkalla sitten jännittikin jo, että mitähän neuvolassa sanotaan. Onneksi mieheni lähti mukaan, niin ei tarvinnut yksin jännittää! Neuvolatäti on tosi mukava, mutta välillä tuntuu, että hän odottaa enemmän lapsen syntymää kuin itse. :D Hän jotenkin hössöttää niin hirveästi, ettei oikein itse tiedä miten pitäisi olla. No, sydänäänet ja kaikki oli jälleen erinomaiset. Ja neuvolatäti kertoi, että sikiö olisi jo kiinnittynyt! :) Nyt sitä syntymää odottaa vielä enemmän! Ehkä se pian tapahtuu!! Huomennahan se laskettu aikakin jo olisi!;)
Kotiin päästyäni olinkin jo rätti poikki väsyny. Nukahdin lähes samantien sohvalle ja heräsin vasta päivällä uudestaan..

Ja nyt sitten odottelen, milloin ihana ystäväni tulee käymään! Pitäisi sitä ennen kuitenkin siivota, ainakin imuroida koko asunto, koska taas alkaa olemaan koiran karvoja joka puolella... Ehkä se edistäisi myös synnytyksen alkamista.. ;)

siellähän tuo rakkaus on<3

Tavara-ahdistus

Ai kauhee, mikä ahdistus iski eilen. Ihan vaan siitä, että näkyy joka puolella tavaroita ja kaiken maailman roinaa, mitä on vuosien varrella kerääntynyt nurkkiin ja hyllyihin. Näitä ahdistuksia on tullut jonkin verran samasta asiasta, mutta nyt se oli jo niin paha, että oli ihan pakko ottaa itteensä niskasta kiinni ja ruveta raa'alla kädellä heittämään kaikki ylimääränen ja turha pois. Ihanaa, kuinka se helpottikin oloa! :D Tuntuu heti, että kotona olisi tilaa elää! Mutta vieläkin toivon saavani lisää tavaroita heitettyä pois, mutta niitä sitten pikkuhiljaa. Pitää myös keksiä uudenlaisia ratkaisuja roinalle mitä oikeasti tarvitsee päivittäin, muttei haluaisi, että ne olisi jatkuvasti siinä silmien alla. Haluan tasot puhtaaksi kaikesta! :D

Parastahan olisi, että päästäisiin muuttamaan meidän kerrostalokaksiosta johonkin vähän suurempaan asuntoon. Kuitenkin tässä tulee olemaan ahdasta lapsen synnyttyä, kun on koirakin. Mutta ehkä sitten vähän myöhemmin... Haaveilen aina uuteen asuntoon muuttamisesta ihan jo sen vuoksi, että tämä taloyhtiö missä asumme, on sen verran levoton. Kaikkea sattuu ja tapahtuu. Olisi myös ihana saada lapselle oma huone, jota sisustaa!

Aloinpa tossa yksi päivä vähän stressailemaan, että entä jos tämä ei olekkaan tyttö vaan poika?? Entä jos he ovat ultassa katsoneet väärin? Ajatus tuli tietenkin siitä, kun siskoni sanoi vatsani näyttävän ihan poikavatsalta! Vaikka oikeasti, voiko muka vatsan perusteella sanoa yhtään mitään? Kaikilla kuitenkin vatsan malli ja kohtu erimuotoiset ja kokoiset yms.. Että itse en toisaalta ainakaan usko siihen höpötykseen, mutta silti tuli se tunne, että entä jos? Ei sillä, että se olisi katastrofi tai mitään, jos sieltä tulisikin poika. Olisin ihan yhtä iloinen poikavauvasta, mutta jotenkin, kun on jo itse ajatellut niin vahvasti, että saadaan prinsessa ja vaatteetkin lähes kaikki neitimäisiä, niin yllätys tulisi olemaan suuri.

Päivittäin supistellut ja laskettu aikakin vaan lähenee. Ehkä se syntyy tässä lähipäivinä...?? ;)

Painajainen

Sydän pamppailee, hengittäminen tuntuu vaikealta. Huidon käsilläni sen minkä pystyn ja huudan. Tuntuu, että itken millä hetkellä hyvänsä.

Herään kuitenkin siihen, kun mieheni ravistelee minut hereille ja halaa. Hän kertoo, ettei minulla ole mitään hätää ja voin jatkaa unia.

Olo helpottuu huomattavasti, kun tajuan, että näin taas vain painajaista.

Tällä kertaa painajaisissani oli mukana kaksi hirven kokoista rusakkoa sekä yksi vaaleanpunainen metsäkauris. Kuulostaa naurettavalta, eikö? Vaaleanpunainen metsäkauris ja hirven kokoiset rusakot!!
Uni kuitenkin oli aivan kaamea.

Olin lähtenyt mönkijällä vastaan siskoani pellon toiselle puolelle, kunnes huomasin hiekkakuopalla eläinten tappelevan. Kun ne tulivat lähemmäksi, huomasin, että siellä oli kaksi suurta rusakkoa, jotka pitivät talttahampaillaan kiinni vaaleanpunaisen metsäkauriin niskasta. Metsäkauris pääsi aina välillä pakenemaan, mutta rusakot saivat sen kiinni. Meno näytti niin aggressiiviselta, että minun oli paettava takaisin lapsuuden kotiin. Rusakot ja metsäkauris seurasivat minua perässä ja ne jäivät tappelemaan pihallemme. 

Jäin uteliaisuuttani seuraamaan kulman takaa, kuinka rusakot pitivät metsäkaurista hampaissaan, kunnes toinen rusakoista käski toisen hyökätä minun kimppuuni. Siinä vaiheessa juoksin henkeni edestä sisälle päin, sain oven auki ja pääsin sisälle, mutten saanut ovea perässäni kunnolla kiinni. 

Rusakko oli tässä vaiheessa muuttunut osittain metsäkauriin näköiseksi ja se hyppäsi ovea vasten niin, että sai sen auki. Vetäsin paniikissa oven takaisin kiinni, mutten vieläkään saanut sitä lukkoon. Metsäkauriin näköinen vaaleanpunainen rusakko hyppäsi uudestaan ovea vasten ja sai sen jälleen auki. Yritin epätoivoisena saada oven jälleen kerran kiinni, mutta käteni olivat olkapäistä asti niin puutuneet, ettei siitä tullut mitään. Yritin isälleni huutaa, että tulee laittamaan oven kiinni, mutta häntä ei näkynyt vaan olin yksin siinä tilanteessa. 

Sen jälkeen heräsin, kun mieheni minut herätti.

Olen nähnyt aina paljon unia, mutta raskausaikana olen nähnyt niitä melkein joka toinen yö. Unet ovat myös usein painajaisia. Se on kuitenkin niin helpottavaa, kun vihdoin herää siitä painajaisesta ja tajuaa, että kaikki olikin vain unta ja ettei hätää oikeasti ole. Miksi lie näen näitä unia... Varmaan niin paljon jännää tapahtumassa, että jännitän niitä unieni kautta? Toivottavasti ensiyönä näkisin taas mukavia unia vaihteeksi! ;)

kuva on kopioitu googlesta.

Ruusunpunaista vai pikimustaa?

Tunteita, tunteita, tunteita toisensa perään!!!

Tunteet ovat olleet viimeaikoina kovasti pinnassa. Hetken sitä on niin iloinen ja huoleton ja seuraavassa hetkessä sitä vollottaa aivan täysillä eikä edes tiedä minkä takia?
Nämä tunteet ovat kuin vuoristorataa! Ei tässä itsekään enää pysy perässä, että millä mielellä sitä on! Ja se tuntuu myös itsestä rankalta, kun yrittää jotenkin olla "normaali" ja kun ei vaan pysty.
Sitä saattaa yölläkin herätä ihan vain siihen, että on alkanut unissaan itkemään. 

Onneksi avomieheni on ollut uskomaton tukipilari ja halaa sekä lohduttaa, kun tulee ne vaikeat hetket. Ihmettelen välillä, että miten hän jaksaakin niin paljon tukea, vaikka olen välillä kuin hirviö?? Oikea tunnemonsteri.. Ehkä nämä tunteet vähän laantuu synnytyksen jälkeen? Ainakin toivottavasti.  Tällä hetkellä tunteet kun menevät ääripäästä toiseen...

Synnytystä odotan jo kovasti.. Nyt on alkanut jo supistelemaan päivittäin, vaikkakin harvakseltaan. Toissa iltana jo ajattelin, että tuleekohan sitä yöllä lähtö, kun supisteli niin usein vaikkakaan ei kivuliaasti. Mutta sen jälkeen ne ovat taas rauhoittuneet ja tulleet harvemmin. Mieheni odottaa synnytystä jo yhtä kovasti kuin minäkin, sillä hänkin odottaa, että pääsee näkemään lapsemme ja pitämään vaavia sylissään.

Tämän raskauden aikana olen huomannut, että meidän suhde mieheni kanssa on vain vahvistunut ja sitä on huomannut vielä enemmän, kuinka tärkeä toinen onkaan! Kun mieheni oli vain kolme päivää poissa työn vuoksi, niin minä jo vollotin silmät puhki kotona, kun oli niin valtava ikävä!

Voi olla, että nyt tulee postailtua paljon näitä raskausjuttuja, onhan se kuitenkin isoin asia tällä hetkellä minun elämässäni. Tässä kirjoittaessa saa myös vähän päätä selvennettyä, kun näkee 
mietteet kirjoitettuna ja sehän tässä blogin kirjoittamisessa onkin kuin terapiaa.

Raskausaikani, viikkoja kasassa jo 38+6!

Laskettu aika minulla on 15.2.2014. Olen siis loppumetreillä raskaana ja olo alkaa olemaan sen mukainenkin. Tukalaa ja hankalaa. Toivoisin jo kovasti, että saisin vihdoin meidän pienen prinsessan syliini! Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan ja välillä tunnenkin oloni hölmöksi, kun en edes tiedä mikä itkettää niin kovasti? :D

Tämä on ensimmäinen raskauteni ja tuntuu, että minulla ollut raskausaika yleensä ottaen helppo. Ei juurikaan ole ollut vaivoja (paitsi näin loppuvaiheessa). Muutamia vaivoja joita minulla on ollut niin ovat turvotus, nivuskipu ja ajoittain todella lievä pahoinvointi. 

Yöt nukun tässä vaiheessa suht levottomasti ja asennonvaihto on niiiiin vaikeeta! Mm. nivuskipujen vuoksi nukkuminen vaikeaa. Olen kuitenkin onnekas siinä suhteessa, että selviän koko yöstä käymällä vain kerran vessassa! (Kuullut, että jotkut joutuvat ravaamaan siellä jatkuvasti).

Tänään oli neuvolakäynti ja siellä taas ne perus mittaukset. Vaavi on jo hyvin laskeutunut, mutta pää ei ihan ollut kiinnittynyt. Vielä vähän pää heiluu. 

Synnytys... Sepäs se.. Vähän pelottaa, mutta varmaan monia muitakin sama on pelottanut, ainakin vähän? Mikä minua pelottaa eniten synnytyksessä? Se, että onnistunko siinä? Meneekö jokin vikaan? Vaiko kipu? Varmaan kipu on se pahin pelkojen aiheuttaja, sillä olen niin kipuherkkä. Onneksi sairaalassa saa varmasti tarpeeksi kipulääkkeitä :)

On tullut mietittyä myös paljon äitiyttä.. Oonko sittenkään tarpeeksi hyvä äiti? Entä jos olenkin kuvitellut itsestäni vain liikoja? Mitä jos en osaa tai pystykkään hoitamaan lastani? Entä jos? Niin moni asia mietityttää, mutta siitä on vaan otettava selvää. 

Tulipas pitkä stoori tällä kertaa. :D Tässä vielä pari mahakuvaa

Ja näistä arvista aion olla ylpeä ja rakastaa niitä, vaikka joku muu sanoisikin niiden olevan rumia. ;) Ne arvet ovat kuitenkin tulleet siitä, kun olen päässyt kantamaan niin arvokasta asiaa sisälläni! <3

Kuka minä olen?

Kuka minä olen?

Niin.. Siinä onkin mietittävää. Mistä sitä aloittaisinkaan?

Fyysisesti olen nuori nainen. 

Tämä kysymys on liian vaikea. Siihen löytyy niin monta vastausta. 

Tässä blogissani kuitenkin päivä päivältä selviää enemmän kuka minä olen. Millainen minä olen. Oikeaa nimeäni en aio missään vaiheessa täällä julkaista. Haluan pysyä anonyyminä, sillä blogissani aion kertoa itsestäni paljon. Joku voi minut täältä tunnistaakin, se ei minua haittaa. Mutta uskoisin, että vain he, jotka minut oikeasti tuntevat osaavat minut täältä tunnistaa.

Aion kertoa blogissani siis paljon mietteistäni, unistani, suhteistani ja suhteestani vanhoillislestadiolaisuuteen sekä ylipäätänsä elämästäni ja päivän kuulumisista.

Kysymyksiä saa kysyä ja mielelläni otan myös vinkkejä vastaan muilta, sillä en ole ikinä aikaisemmin blogannut mitään. :)