Sitä sun tätä

Nyt onkin tullut pitempi tauko, kun viimeksi olen kirjoittanut.
Taukoa on tullut sen takia, että olen vain ollut turhan väsynyt kirjoittaakseni ja tuntunut, ettei vaan ole ollut sopivaa hetkeä kirjoittaa.

Neiti on oppinut viime aikoina paljon, jonka vuoksi ei malta öisinkään kunnolla nukkua ja joka kerta nukkumaanmeno on kuin suurempikin taistelu. Ellen on oppinut pyörähtämään selältä vatsalleen, löytänyt kädet ja jalat, oppinut ottamaan leluja käteen ja viemään ne suuhun, osaa ottaa tutin pois suusta ja kurkottaa leluja kohti. Muutaman kerran Ellen on myös pyörähtänyt vatsalta selälleen, joten saa nähdä, milloin oppii pyörien liikkumaan... Nyt on neidillä kuitenkin jatkuvasti meno päällä ja eteenpäin pitäisi päästä. Istumaankin pitäisi päästä aina sylissä tai sitterissä ollessaan. Ja meno senkun kiihtyy...! Ennen kun on päässyt kylpyyn, niin siinä vain lilluteltiin ja oltiin, mutta nykyisin, kun pääsee kylpyyn niin vesi roiskuu joka puolelle, kun on niin hauskaa olla vedessä.

Ellen on päässyt myös nyt kiinteitä ruokia maistelemaan ja selkeä suosikki on tällä hetkellä ollut maissisose ja maissivelli!

Olen käynyt nyt joka toinen päivä salilla ja fiilis on siitä huikee! Tuntuu, että painoa alkaa vihdoin tippumaan. Vaan en sitten tiedä joudunko taas pettymään, kun menen käymään vaa'alla. Sain kuitenkin ihan kunnon saliohjelman, jonka mukaan olen nyt tehnyt ja se tuntuu aivan loistavalta minulle. Olen huomannut jopa kehitystä, sillä olen saanut jo lisättyä painoa laitteisiin sekä jaksan hölkätä 15 minuuttia!! :D Tai olisin ehkä jaksanut jo aiemminkin hölkätä 15 minuuttia, mutta en ollut löytänyt vain sopivaa nopeutta. Ennen jaksoin lankku asennossa olla vain 20 sekuntia, niin nyt jaksoin olla 30 sekuntia. Ja tämä muutos tapahtunut oikeasti vähän reilu viikon sisään.

Ruokailuani olen saanut myös muutettua. Olen oikeasti alkanut syömään terveellisemmin sekä säänöllisemmin. Yhtenä päivänä, kun en vain päässyt neidin takia syömään tarpeeksi usein, niin huomasin sen heti verensokerinheittelynä. Alkoi tulla tuskan hiki ja kädet hetkessä tärisemään. Olen siitä vain iloinen, että verensokerini alkaa heti heittämään, jotta muistan, että minun on pakko syödä, jos aion laihtua. Huomaan kyllä, että kovat paineet laihduttamisesta on alkanut tulla ja yritänkin vähän väliä rentoutua ja muistaa, ettei laihtuminen käy käden käänteessä. Vähän väliä tulee katsottua peilistä, että joko se vatsa olisi pienentynyt tai joko niissä käsissä näkyisi jotain lihasta.. :D

Ja sitten on tämä varmaan lähes kaikkien naisten ongelma, nimittäin turhat vaatteet vaatekaapissa! Nyt minulla on ollut myös kova vaatekaappien siivous, olen tyhjennellyt hirveät määrät vaatteita ja laittanut niitä kirppiksille myyntiin ja osan vienyt suoraan UFFin laatikkoon. Miten oikeasti voi semmoiset määrät edes olla kaapissa vaatteita mitä ei ole käyttänyt VUOSIIN?? Vieläkin olisi varmasti paljon vaatteita mitä pitäisi heittää pois, mutta aina on jotain tekosyitä, minkä vuoksi ei vielä voi pois heittää. Yleisin syy on, että "kyllä mä vielä laihdun ja sitten voin käyttää tätä vaatetta". Ja loppujen lopuksi se odottelee ihan turhaan kaapin perällä useamman vuoden sitä "laihtumista". Myös muuta turhaa on löytynyt kaapeista, mm. DVD leffoja, joita katsottu useampi vuosi sitten.. Tuntuu, ettei tämä turhien tavaroiden ja vaatteiden siivous lopu ikinä.. Jatkuvasti löytyy lisää vaatetta ja tavaraa mitä pitäisi heittää pois..

Vaan sellaista tällä kertaa! Nyt taas odottaa työt ja vastuut ja sen jälkeen hupi! ;)

Yksin Ellenin kanssa

Voiko yksinäisemmäksi enää tuntea itseään?? Eilen piti mennä ihan läheiseen ravintolaan syömään, jotta näkee ihmisiä!

Leo lähtenyt jo pari viikkoa sitten ja pääsi hyvään kotiin maaseudulle. Siellä Leolla on kaverinaan pari tallikissaa, poneja sekä hevonen.

Sunnuntai iltana mieheni lähti Bulgariaan lomalle ystävänsä kassa ja palaa viikon päästä maanantaina.
Mutta kyllä se, että oma mies on poissa, tekee olosta sata kertaa yksinäisemmän ja jatkuvasti vaan odottaa, milloin hän tulee takas kotiin eikä hänen seuraa mikään muu korvaa. Vaikka kuinka olisi kavereita ympärillä, niin kyllä lähes jatkuvasti vaan odottaa, millon hän on kotona.

Olen siis kahdestaan Ellenin kanssa kotona ja tällä hetkellä hänellä on kuumetta, joka todennäköisesti tullut rokotuksista, joten en ole sen takia oikeen päässyt itse liikkeelle ja ihmisten ilmoille. .Onneksi kuitenkin tänään pari kaveria käynyt kylässä, joten en ole ihan ilman aikuisten kontaktia ole joutunut olemaan!
Lähes jatkuvasti Ellen on itkenyt tai kitissyt ja olen joutunut häntä kantelemaan paljon sylissä. Myös päivisin Ellen nukkunut vain pieniä pätkiä ja ainoastaan sylissä. Hänelle tuli jo sunnuntai yönä kova nuha, jonka vuoksi heräiltiin parin tunnin välein. Viime yönä heräiltiin neljän tunnin välein. Toivottavasti ensi yö menisi hieman paremmin! :) Vielä olisi kuitenkin tyttöjen viikkoa paljon jäljellä!

Vaan onhan tässä jo tapahtunut jotain ihanaakin!
Nähnyt kuinka tuo pikkuinen ihme taas kehittynyt.
Ellen on siis löytänyt kädet, jotka on nyt jatkuvasti suussa ja joilla osaa jo ottaa tutin pois suusta. Kaikki mitä käteen saa, niin pitää työntää myös suuhun ja vähän maistaa. Ja kun laittaa leikkimatolle selälleen, niin Ellen kurottaa leluja kohti ja huitoo leluja ihan innoissaan! Nykysin hän myös viihtyy paremmin matolla ja hänet voi jättää siihen pidemmiksikin ajoiksi.
Kun Ellenille laulaa lastenlauluja, niin hän alkaa jokeltaa mukana!

Ellen on kasvanut ihan hirveästi taas, pituutta tällä hetkellä jo 65,5 cm ja painoa lähemmäs 6 kiloa!

Tässä vielä kuva Ellenin ihanista ristiäiskakuista, jotka siskoni teki :)

Leosta luopuminen

Taas tuntuu, että hetkessä tapahtunut paljon! 
Laitettiin ilmoitus Leon myynnistä nettiin, jonka jälkeen minulle on soitellut useampi henkilö, jotka ovat olleet kiinostuneita ostamaan Leon. No sunnuntaina meillä kävi sitten perhe, johon kuului kaksi lasta sekä vanhemmat. He tulivat katsomaan Leoo ja olivat todella innoissaan siitä. Maanantaina sitten olimme käymässä kasvattajan luona, jonne tuli myös kaikki Leon sisarukset sekä Leosta kiinostunut perhe. 
Kasvattajan luona tehtiin tottelevaisuusharjoituksia ja katsottiin, miten kenenkin koira tottelee omistajaansa.
Saimme paljon kehuja siitä, kuinka hyvin Leo on koulutettu ja he jopa kysyivät olemmeko olleet jossakin koira koulussa. Olimme kuitenkin ihan kotona itsekseen koulutettu Leo. Sen jälkeen oli myös jälkien seuraamista. Leo löysi heti myös jäljet hyvin.

Siitä sitten Leo lähtikin suoraan tämän perheen matkaan koeajalle ja he katsovat, kuinka Leo sopeutuisi heidän elämään. Leo on koeajalla noin kuukauden ja sen jälkeen tulee takaisin pariksi päiväksi jona aikana tämä perhe miettii, ostavatko Leon. 

Illalla, kun pääsimme kotiin, niin tunteet tulivat pintaan. Onhan Leo kuitenkin ollut meidän perheessä jo kaksi vuotta! Vaikka tiedämme, että Leo tulee vielä ainakin hetkeksi takaisin, niin tuntui silti tosi pahalta, kun tietää, ettemme näe Leoo ainakaan kuukauteen! Entäs sitten, kun emme näe enää läheskään joka kuukausi? Muistelimme yhdessä mieheni kanssa Leon kanssa vietettyjä aikoja ja totesimme, että on Leo antanut meille paljon ja ollut aivan mahtava koira. Leo tietää myös syvimmät salaisuudet sekä ollut kuin terapeutti. 

Muistelimme, kuinka Leo juoksi vapaana koirapuistossa, söi lähes kaikki kepit maasta, juoksi salamana mereen uimaan. Nouti uidessaan muidenkin koirien lelut ja kepit ennen kuin muut ehtivät edes reagoimaan! Leo tykkäsi myös tosi paljon banaaneista ja kerran, kun meillä oli jäänyt pöydälle noin kilo banaania, niin Leo oli kaikessa hiljaisuudessa napannut banaanit pöydältä ja syönyt kaiken, sen jälkeen olikin vatsa jonkin aikaa sekasin. Pentuna Leo teki paljon tuhoja, mutta kyllä ne on jälkeenpäin myös naurattanut. Kerran Leo oli saanut käsittelyynsä television kaukosäätimen ja siitä oli ollut kiva pureskella näppäimet irti. Sen jälkeen käytimmekin pitkään kaukosäätimenä pelkkää piirilevyä.

                                                 Leo pentuna 2012

Kun kävelin tänään koirapuiston ohi ja näin kuinka koirat siellä juoksi vapaana ja uivat meressä tuli väkisinkin kyyneleet silmiin. Kotona on ollut myös jotenkin kovin hiljaista ja tuntenut ihan, kun jotain puuttuu läheltä. Tätä tekstiä, kun kirjoittaa tulee kyyneleet silmiin ja pala nousee kurkkuun.

Läski lähtee liikkumalla

Maanantaina aloitin lenkkeilyn uudestaan. Pitänyt aloittaa jo jonkin aikaa sitten, mutta aina ollut kaiken maailman tekosyitä. Tekosyitä minkä varjolla ei muka pysty lenkille lähteä. Milloin nukkunut yön huonosti, milloin syönyt huonosti, on muka vähän kipeä olo, lihakset on liian jumissa, liikkeelle pääsee lähtemään turhan myöhään, kun ensinhän täytyy Ellen syöttää ja sitten pitääki vielä vaihtaa vaippa.. Sitten on nämä perus tekosyyt mm. ulkona on liian kylmä / liian kuuma, liian pimeetä, vettä sataa, liian tuulista. Tai sit just alkaa joku hyvä TV sarja tai leffa, että se on ihan pakko nähdä ennen kuin voi lähteä lenkille, mutta sitten sen jälkeen onkin jo turhan myöhästä lähteä ulos. Näitä tekosyitähän on riittänyt. 

No nyt kuitenkin taas palautin itseni maan pinnalle ja totesin, ettei laihduttamisesta vaan tule mitään, jos en nyt  heti ala liikkumaan. Joka kerta, kun katsoi peiliin niin olo oli vain ällöttävä läski, joka ei saa mitään aikaiseksi. Oma paino alkoi häiritä lähes päivittäin ja tuntui, ettei halua olla enää edes ihmisten ilmoilla. Pakkohan asialle oli alkaa tekemään ja tosissaan jotakin, että ne ylimääräiset kilot lähtee kävelemään!

No, maanantaina kävin sitten vesisateessa tunnin lenkin. Jatkuvasti teki mieli kääntyä takaisinpäin ja katsoin monta kertaa, että tosta jos menisin, niin pääsisin nopeammin kotiin. Onneksi vain jatkoin lenkillä oloa, enkä antanut vesisateen voittaa. Päätin, että nyt loppuu tekosyiden miettiminen ja nyt alkaa ihan oikeasti liikkuminen. Ruokailua olin jo muuttanut pitemmän aikaa, että söisin varmasti hyvin. Kaloreita en ole alkanut laskemaan, mutta pääsääntöisesti olen syönyt kasviksia ja jättänyt kaiken "mättöruuan" pois. Hiilareita syön, mutta reilusti vähemmän mitä aiemmin. Veden juontia olen tietoisesti yrittänyt lisätä. 

Nyt olen sitten maanantaista lähtien käynyt kaksi kertaa kävelylenkillä ja molemmat ovat olleet tunnin mittaisia. Aamupäivällä olen käynyt vähintään tunnin vaunulenkillä ja illalla olen käynyt yksin tunnin lenkillä. Olen jo nyt alkanut tuntemaan, että olo on selkeästi parempi mitä aiemmin. Kaikista eniten tuntuu parempi olo psyykkeessä. Tuntuu, että jaksaa paljon paremmin hoitaa Elleniä ja kestän paremmin katsoa itseäni myös peiliin. Vaikka paino ei olekkaan vielä pudonnut, mutta tiedän, että olen tekemässä asialle jotankin, niin se helpottaa jo huomattavasti peiliin katsomista. Huomaan myös, että kunto lähtenyt jo nousuun, jaksan siis nopeammin kävellä kuin aiemmin ja hengittäminen on helpompaa. Tuntuu, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Jossakin vaiheessa olisi tarkoitus aloittaa myös kuntosalilla käyminen, mutta nyt tällä hetkellä aion keskittyä vain siihen, että urheilen sen kaksi tuntia päivässä, niin että tulee hiki.

Tavoitteena olisi, että painoa alkaisi tippumaan 1kg / viikko. Jos hyvin käy, niin lokakuun lopussa olisin tavoitepainossani! Saa nähdä miten onnistuu. Toimivaa vaakaa minulla ei ole kotona, mutta ehkä se on ihan hyvä, ettei sitten tule joka päivä vaa'alla käytyä! Aionkin käyttää neuvolan vaakaa, jotta vähän tiedän missä mennään. :)

Lähes jatkuvasti menossa

Olen monena päivänä ajatellut, että nyt kirjoitan blogiini ja käyn läpi päivän kuulumisia. Aina se on kuitenkin vain jäänyt, koska ollut niin paljon tekemistä ja kun vihdoin saanut hommat tehtyä, niin olen vain lysähtänyt sohvalle ja sulkenut silmät. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein olen sen verran pirteänä, että jaksan taas kirjoitella. Aloitan kirjoittamalla perjantaista 2.5. mitä silloin tapahtui.

Päätin perjantai aamuna soittaa kasvattajalle koirastamme, sillä vihdoin ja viimein tunsin olevani valmis soittamaan hänelle. No jännitin aivan sairaana, että mitä se kasvattaja sanoo päätöksestämme luopua Leosta. Yritin soittaa heti aamupäivällä, mutta tietenkään hän ei vastannut silloin puhelimeen. Jännittyneenä siinä sitten odottelin, että milloin hän soittaa takaisin päin. Ja kun vihdoin muutaman tunnin päästä hän soitti, niin en ollut enää ollenkaan varma uskallanko vastata puhelimeen. Mietin jonkin aikaa vastaanko vaiko enkö. Sydän hakkasi aivan törkeänä, kun lopulta vastasin puhelimeen. Ensin juteltiin puhelimessa niitä näitä ja pelkäsin ottaa Leoo puheenaiheeksi. Lopulta kuitenkin päätin, että jos en nyt sitä saa sanottua, en saa sitä ikinä sanottua. Huomasin, kun aloin vain sanomaan asiaa ja tunsin taas kuinka paniikki otti valtaa. Sydän tykytti, tuli järjetön hiki ja lopulta tuli myös itku, kun puhuin kaiken mitä sisälläni oli ajatuksia koirasta. Onnekseni kasvattaja otti asian hyvin ja ymmärsi täysin päätöksemme. Juteltuamme hetken aikaa hän sanoi, että voi myös meitä auttaa etsimään Leolle uutta kotia. Hän lupasi laittaa ilmoituksen myös omalle nettisivulleen ja nyt vain toivotaan, että löydetään hyvä uusi omistaja. Sovimme kuitenkin, että etsitään uutta omistajaa rauhassa, jotta löytyy joku semmoinen, jonka kanssa Leolla on varmasti hyvä olla. Lopulta, kun oli saatu puhelu päättymään tunsin kuinka olin helpottunut, että nyt asia on vihdoin oikeasti hoidossa.

Seuraavana päivänä lauantaina oli ystäväni häät, minun syntymäpäiväni ja kihlapäivä. Syntymäpäivää eikä kihlapäivää ehditty koko päivänä juhlistamaan. Olimme vieneet tytön hoitoon vanhempieni luokse, jotta saimme lähteä rauhassa häitä juhlistamaan. Häissä oli tosi mukavaa ja kun olimme kirkossa ja morsian luovutettiin sulhaselle, niin tuli ihan kyyneleet silmiin, koska se tuntui niin herkältä hetkeltä. Oli häissä myös ikävä puoli se, että kun istuimme kirkossa, niin kuulin kuinka takanamme vanhemmat henkilöt jauhoivat, kuinka kaikki eivät todellakaan ole uskovaisia. Tuntui, kuin olisin ollut joku paha henki kirkossa ja että en olisi muka siellä saanut olla ollenkaan. Teki ihan mieli kääntyä ja pyytää anteeksi kirkkoon tuloani, mutta päätin antaa asian olla ja nauttia häistä. Tuli väistämättäkin monesti paha olla, kun "joutui" kuuntelemaan saarnoja, sillä sen jälkeen, kun itse kieltänyt uskon, niin ei ole halunnut enää kertaakaan kuunella minkäänlaista saarnaa. Siitä tulee vaan kaikkia muistoja mieleen ja se tuska mitä oli itselläni olla uskovainen. Välillä tuntunut jopa, kun joutunut kuuntelemaan saarnaa, että se olisi jonkinlaista henkistä pahoinpitelyä, sillä niin pahalta se itsestäni tuntuu. Jotkut saavat helpotusta uskosta, mutta omalla kohdallani se tuntuu vain pahalta ja ahdistavalta. Onneksi ei tarvitse usein kuunella mitään saarnoja. Saarnoja kuullessa tuntuu myös usein siltä, että siinä syytetään, että miksi et ole uskovainen. Vaikka eihän se kai heidän tarkoitus ole, että toisille tulisi paha olla.. Ainakaan toivon mukaan. :) Loppujen lopuksi, uskokoon kaikki mitä tahtoo, mutta itse en usko mihinkään.

Sunnuntaina tuli ystäviä käymään. Oli aivan tosi ihanaa viettää heidän kanssaan pitkästä aikaa aikaa! Joimme kahvia ja juttelimme kaikenlaista ja lopulta menimme myös meidän lähellä olevaan Nepalilaiseen ravintolaan syömään. Ja oli muuten hyvää ruokaa!

Maanantaina kävin veljeni vaimon ja heidän pojan kanssa kaupoilla. Reissu oli tällä kertaa aivan tuskallinen tuon tytön kanssa, sillä hän meinasi silloin tulla kipeeksi. Silmät ja nenä vuosi aivan jatkuvasti ja hän oli tosi itkuinen. Olin jo valmistautunut, että nyt hänellä nousee kuume, mutta ihme kyllä, niin ei kuumetta tullut ja jo seuraavana päivänä alkoi nenän vuoto vähenemään. Kaupassa sain lähes jatkuvasti kantaa sylissä ja heti kun laitoin vaunuihin, niin alkoi semmoinen parkuminen, ettei sitä voinut kuunella. Jaksoimme kuitenkin noin 3 tuntia pyöriä siellä. Heti kun lähdimme ulos kauppakeskuksesta, tyttö rauhoittui ja nukahti vauhuihin. Ja nyt vaikuttaa jo siltä, että tyttö on täysin terve :)

Tänään olen jo aikaisin selvinnyt ylös ja käyty heti aamusta pienellä lenkillä ulkona koko porukalla. Tänään olisi myös tarkoitus mennä työkaveria moikkaamaan ja käydä katsomassa, olisiko heillä joitain pieneksi jääneitä vaatteita meidän tytölle. :) Sen jälkeen en tiedä mitä teen, mutta eiköhän sitä hommaa aina kotonakin löydy :D 

Ohi on suurin ressi! :)

Viime viikko oli jo aika stressaava, sillä jännitin tosi paljon ristiäisiä. Mietin olinko varmasti muistanut kaiken tehdä ja ostaa. Myös tyttö varmasti aisti minun stressin ja itki sen vuoksi useana päivänä monta tuntia putkeen. Ristiäiset menivät lopulta hienosti ja kaikki onnistui niinkuin oltiin suuniteltu. Ja tytön nimeksi tuli Ellen. :)

Seuraavana päivänä ristiäisistä vietimme ystävieni kanssa yhden ystävän polttareita. Se päivä oli aivan mahtava! Oli niin kivaa, että toivottavasti tulee lisää semmoisia päiviä! :) Ensin me pukeiduimme ostoskeskuksen vessassa, morsiamelle laitettiin hienot prinsessa vaatteet ja peruukki ja me muut pukeuduimme miehiksi. Sitten me mentiin hienoon ravintolaan syömään. Kun oltiin syöty niin siirryimme Nurmijärvelle Vauhtifarmille, jossa laskettiin vaijeriliukua. Se oli ihan kamalaa! Ja toisaalta se oli hauskaa! Minulla on kauhea korkean paikan kammo, joten voin vaan kertoa, että kun näin sen mistä lasketaan alas, niin mieli teki alkaa itkemään ja juosta samaa reittiä takaisin alas mistä oltiin tultu. No, rohkaisin kuitenkin lopulta mieleni ja laskin sen alas. Kiljuin aivan täyttä kurkkua koko laskun ajan ja toivoin vain, että se olisi pian ohi. En uskaltanut edes silmiäni avata. Lopulta, kun pääsin turvallisesti maankamaralle, niin kädet ja jalat vaan tärisivät ja minulla tuli väkisinkin kyyneleet silmistä.

Vaijerilaskun jälkeen lähdimme taas kaupungille ja tällä kertaa morsian kävi kyselemässä, millä tavalla voi pitää miehen tyytyväisenä. No, vastaukset olivat vähän mitä olivat. Kaikki ei niin kovin fiksuja neuvoja olleet. Sen jälkeen lähdimme yhden ystävän rantasaunalle, jossa jatkoimme syömisen parissa. En tiedä, menikö osa vielä sen jälkeen saunomaan, koska itse jouduin siinä vaiheessa poistumaan.

Nyt sitten odotellaan vappua ja sen jälkeen häitä! :) Pitäisi vielä sinne häihin katsoa joku hieno mekko päälle.. Vaan saa nähdä milloin sen saa aikaseksi... Alkaa pian tulla kiire! :D

Lastenklinikkakäynti

Nyt alkanut olemaan jo voimat vähissä. Vauvalla ehti jo itkukohtaukset helpottaa ja kerkisimme jo ajatella, että nyt niistä on päästy. Helpompaa ehti olla jo viikon ajan. Mutta nyt sitten toissa päivänä (torstaina) alkoi uudet itkut ja entistä kovempana. 

Itku alkoi jo yöllä jatkuvilla heräämisillä. Sen jälkeen sitä jatkui koko torstai päivän. Tuntui välillä torstaina, että kävelen eteenpäin kuin haamu. Aika tuntui matelevan eteenpäin ja tuntui, ettei osaa enää edes ajatella järkevästi. Meinasin vähän väliä jo soittaa miehen kotia, mutta jotenkin ei vaan oma ylpeys antanut periksi. Tuntui, että pakkohan se on jaksaa oma lapsi hoitaa, kun on sen tehnytkin. Vaan eihän sen niin pitäisi mennä. Pitäisi pystyä pyytämään apua ja ottaa sitä vastaan, mutta se vaan tuntuu olevan vaikeaa, kun on niin jääräpää ja yrittää hammasta purren jaksaa. Itse ei saanut syötyä lähes koko päivänä mitään, eikä lopulta ollut juurikaan enää edes nälkä. Torstaina vasta myöhään illalla tyttö rauhoittui nukkumaan, mutta heräsi pari kertaa yöllä ja heti 7 aikaan aamusta. 

Koko eilinen päivä, pitkäperjantai,  menikin sitten vauvan itkiessä. Ainoastaan sen ajan oli hiljaa, kun oltiin autossa ja kun hyssyteltiin ja keinuteltiin sylissä. Katsottiin kellosta, että maksimissaan sängyssä oli hiljaa 10 minuuttia..Lopulta, kun olimme vanhempieni luona ja vauva vain jatkoi itkemistään, niin oma jaksaminen oli jo niin vähissä, että aloin sitten itkemään. Tuntui vaan, ettei enää jaksa kuunella yhtään itkua. Vieläkin, kun mietin eilistä päivää, niin kyyneleet tuntuu tulvivan silmiin. 

No lopulta eilen käytettiin lastenklinikalla päivystyksessä, kun aloimme jo miettimään, että jos nyt hän onkin kipeä. Emme ajatelleet, että se voisi olla vielä koliikkia, koska olimme jo ajatelleet, että se on mennyt ohitse. Lääkäri kuitenkin teki kaikki tarkistukset ja diagnosoi koliikin.. Siinä vaiheessa teki mieli alkaa jo uudestaan itkemään, että et ole tosissasi. Olin jo toivonut, että vauvalla olisi ollut, vaikka korvatulehdus! Olisi saanut lääkkeet ja olisi tiennyt, että muutaman päivän päästä olo helpottuu! Mutta nyt joutuu odottamaan epämääräisen ajan, että vauva vaan kasvaa ja koliikki häviää. Kamalaa toivoa näin, koska tietää, että monella muulla lapsella oikeasti pahoja vaivoja ja vakavasti sairaita. Mutta ei sitä minkään voi...

Nyt on sadellu vinkkejä miten helpottaa vauvan oloa, mm. vyöhyketerapiaa moni kehunut. Täytyy nyt sitten kokeilla, jos siitä olisi apua. Harmittaa vaan, kun tili melkein nollilla ja kun katsellut hintoja niin ei se mitään halpaa ole. Mutta kaiken sitä haluaa tehdä oman vauvan eteen, ei sitä sydäntä raastavaa itkuakaan jaksa kuunella..

Täytyy vielä sanoa, että onneksi on aamut! <3 Aamulla vielä on ollut hetki, jolloin meidän pieni kulta on iloinen, jaksaa hymyillä leveästi ja kun pääsee leikkimatolle tai sitteriin, niin alkaa ihanat riemun kiljahdukset! Näiden pienten hetkien avulla jaksaa kummasti eteenpäin ja jaksaa taas toivoa päivästä helpompaa. :)