Olen monena päivänä ajatellut, että nyt kirjoitan blogiini ja käyn läpi päivän kuulumisia. Aina se on kuitenkin vain jäänyt, koska ollut niin paljon tekemistä ja kun vihdoin saanut hommat tehtyä, niin olen vain lysähtänyt sohvalle ja sulkenut silmät. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein olen sen verran pirteänä, että jaksan taas kirjoitella. Aloitan kirjoittamalla perjantaista 2.5. mitä silloin tapahtui.
Päätin perjantai aamuna soittaa kasvattajalle koirastamme, sillä vihdoin ja viimein tunsin olevani valmis soittamaan hänelle. No jännitin aivan sairaana, että mitä se kasvattaja sanoo päätöksestämme luopua Leosta. Yritin soittaa heti aamupäivällä, mutta tietenkään hän ei vastannut silloin puhelimeen. Jännittyneenä siinä sitten odottelin, että milloin hän soittaa takaisin päin. Ja kun vihdoin muutaman tunnin päästä hän soitti, niin en ollut enää ollenkaan varma uskallanko vastata puhelimeen. Mietin jonkin aikaa vastaanko vaiko enkö. Sydän hakkasi aivan törkeänä, kun lopulta vastasin puhelimeen. Ensin juteltiin puhelimessa niitä näitä ja pelkäsin ottaa Leoo puheenaiheeksi. Lopulta kuitenkin päätin, että jos en nyt sitä saa sanottua, en saa sitä ikinä sanottua. Huomasin, kun aloin vain sanomaan asiaa ja tunsin taas kuinka paniikki otti valtaa. Sydän tykytti, tuli järjetön hiki ja lopulta tuli myös itku, kun puhuin kaiken mitä sisälläni oli ajatuksia koirasta. Onnekseni kasvattaja otti asian hyvin ja ymmärsi täysin päätöksemme. Juteltuamme hetken aikaa hän sanoi, että voi myös meitä auttaa etsimään Leolle uutta kotia. Hän lupasi laittaa ilmoituksen myös omalle nettisivulleen ja nyt vain toivotaan, että löydetään hyvä uusi omistaja. Sovimme kuitenkin, että etsitään uutta omistajaa rauhassa, jotta löytyy joku semmoinen, jonka kanssa Leolla on varmasti hyvä olla. Lopulta, kun oli saatu puhelu päättymään tunsin kuinka olin helpottunut, että nyt asia on vihdoin oikeasti hoidossa.
Seuraavana päivänä lauantaina oli ystäväni häät, minun syntymäpäiväni ja kihlapäivä. Syntymäpäivää eikä kihlapäivää ehditty koko päivänä juhlistamaan. Olimme vieneet tytön hoitoon vanhempieni luokse, jotta saimme lähteä rauhassa häitä juhlistamaan. Häissä oli tosi mukavaa ja kun olimme kirkossa ja morsian luovutettiin sulhaselle, niin tuli ihan kyyneleet silmiin, koska se tuntui niin herkältä hetkeltä. Oli häissä myös ikävä puoli se, että kun istuimme kirkossa, niin kuulin kuinka takanamme vanhemmat henkilöt jauhoivat, kuinka kaikki eivät todellakaan ole uskovaisia. Tuntui, kuin olisin ollut joku paha henki kirkossa ja että en olisi muka siellä saanut olla ollenkaan. Teki ihan mieli kääntyä ja pyytää anteeksi kirkkoon tuloani, mutta päätin antaa asian olla ja nauttia häistä. Tuli väistämättäkin monesti paha olla, kun "joutui" kuuntelemaan saarnoja, sillä sen jälkeen, kun itse kieltänyt uskon, niin ei ole halunnut enää kertaakaan kuunella minkäänlaista saarnaa. Siitä tulee vaan kaikkia muistoja mieleen ja se tuska mitä oli itselläni olla uskovainen. Välillä tuntunut jopa, kun joutunut kuuntelemaan saarnaa, että se olisi jonkinlaista henkistä pahoinpitelyä, sillä niin pahalta se itsestäni tuntuu. Jotkut saavat helpotusta uskosta, mutta omalla kohdallani se tuntuu vain pahalta ja ahdistavalta. Onneksi ei tarvitse usein kuunella mitään saarnoja. Saarnoja kuullessa tuntuu myös usein siltä, että siinä syytetään, että miksi et ole uskovainen. Vaikka eihän se kai heidän tarkoitus ole, että toisille tulisi paha olla.. Ainakaan toivon mukaan. :) Loppujen lopuksi, uskokoon kaikki mitä tahtoo, mutta itse en usko mihinkään.
Sunnuntaina tuli ystäviä käymään. Oli aivan tosi ihanaa viettää heidän kanssaan pitkästä aikaa aikaa! Joimme kahvia ja juttelimme kaikenlaista ja lopulta menimme myös meidän lähellä olevaan Nepalilaiseen ravintolaan syömään. Ja oli muuten hyvää ruokaa!
Maanantaina kävin veljeni vaimon ja heidän pojan kanssa kaupoilla. Reissu oli tällä kertaa aivan tuskallinen tuon tytön kanssa, sillä hän meinasi silloin tulla kipeeksi. Silmät ja nenä vuosi aivan jatkuvasti ja hän oli tosi itkuinen. Olin jo valmistautunut, että nyt hänellä nousee kuume, mutta ihme kyllä, niin ei kuumetta tullut ja jo seuraavana päivänä alkoi nenän vuoto vähenemään. Kaupassa sain lähes jatkuvasti kantaa sylissä ja heti kun laitoin vaunuihin, niin alkoi semmoinen parkuminen, ettei sitä voinut kuunella. Jaksoimme kuitenkin noin 3 tuntia pyöriä siellä. Heti kun lähdimme ulos kauppakeskuksesta, tyttö rauhoittui ja nukahti vauhuihin. Ja nyt vaikuttaa jo siltä, että tyttö on täysin terve :)
Tänään olen jo aikaisin selvinnyt ylös ja käyty heti aamusta pienellä lenkillä ulkona koko porukalla. Tänään olisi myös tarkoitus mennä työkaveria moikkaamaan ja käydä katsomassa, olisiko heillä joitain pieneksi jääneitä vaatteita meidän tytölle. :) Sen jälkeen en tiedä mitä teen, mutta eiköhän sitä hommaa aina kotonakin löydy :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti