Synnytyskertomus

Mistä sitä aloittaisinkaan? Viime päivinä tapahtunut niin paljon asioita, mutta aloitan maanantaista 17.2..

Maanantaina olin siis vähän kömpelö ja kaaduin ison mahani kanssa rappusissa. Onneksi sain käsillä vastaan eikä mahani ilmeisesti saanut osumaa. Soitin kuitenkin sairaalaan päivystykseen ja kysyin täytyykö tulla tarkitsuttamaan tilanne. Sieltä kuitenkin kehoittivat tehdä liikelaskentaa, koska mitään vuotoja tai suurempia kipuja minulla ei ollut. Liikelaskennassa sain tarvittavat kymmenen liikettä per tunti, mutta suurin osa liikkeistä oli niin hentoja, että päätin lähteä näytille. Päivystyksessä sydänäänet olivat kunnossa, mutta sielläkin huomasivat, ettei lapsi hirveästi liikkunut. Lääkäriä odotimme yli tunnin, mutta lopulta kun pääsin lääkärin vastaanotolle, niin lääkäri ultrasi ja katsoi onko vauvalla kaikki hyvin. Ultrassa sitten selvisikin syy vähäiselle liikkumiselle, sillä lapsivettä ei juurikaan enää ollut. Lääkäri päätti sitten, että hän konsultoi toista lääkäriä ja katsotaan, jos seuraavana aamuna synnytys käynnistettäisiin. Jouduin jäämään siis osastolle yöksi.

Seuraavana aamuna tiistaina 18.2. lääkäri tarkisti uudestaan tilanteen ultralla ja katsoi, että lapsivettä on todellakin niin vähän, että synnytys täytyisi käynnistää. Sen jälkeen kaikki tapahtuikin nopeasti. Lääkäri kysyi heti, että millä tavalla haluan, että synnytys käynnistetään. Annettiin kaksi vaihtoehtoa; joko Balonkin avulla tai lääkemurusella, joka laitettaisiin kohdunsuulle. Toisaalta tuntui hyvältä, että sai itse sen päättää, mutta toisaalta tunsin pelkoa, että miksi minun täytyy tehdä päätös, en minä ole tähän varautunut! Epävarmasti sitten päädyin Balonkilla käynnistämiseen. Balonki laittettiin noin kello 11. Klo 15 olin jo 4 cm auki ja niin tuskissani, että lähdettiin synnytyssaliin.

Salissa sain sitten kivunlievityksenä ilokaasua, spinaalipuudutusta ja epiduraalia. Aika tuntui siellä menevän kuin siivillä. En pysynyt yhtään mukana mitä kello milloinkin oli. Kivut olivat kovat, mutta tieto siitä, että kohta on pikkuinen sylissä sai jaksamaan. Myös mieheni tuki oli todella tärkeää. Hän piti kädestä, hieroi selkää, toi tarvittaessa juotavaa. Pysyi vierellä.

Lopulta kello tuli 23 ja juuri pyysin lisää särkylääkettä. Kätilö kuitenkin tarkisti ensin tilanteen, että missä kohtaan vauvan pää on. No, se olikin jo siinä vaiheessa, että seuraavan kerran kun alkaa supistaa pitäisi ponnistaa! Apua! Ja siitä se sitten lähti. Ponnistin 5 minuuttia ja ihana rakas oli saapunut maailmaan!! <3 Se tunne oli joku aivan uskomaton ja kyyneleethän siinä tuli. :') Prinsessamme syntyi siis 18.02.2014 klo 23:03 ja oli syntyessään 51cm ja 4075g! <3

Pari päivää synnytyksestä ja pääsimme jo tyttömme kanssa kotiin. Kotona olikin sitten jo uudet haasteet edessä.. Mutta niistä joku toinen kerta! :)
Olisi vielä paljon paljon kerrottavaa, mutta jätetään jotain toisellekin kerralle! :)

Laskettu aika rv 40

Nythän se niinkin maaginen aika tuli kuin laskettu aika.. Puhelin piippaa jatkuvasti, kun viestiä tulee joka puolelta ja kaikki kyselevät, että joko nyt? Yhden kaverin kommentti oli kyllä paras, kun huomasi, että istuin Facebookissa. Hän kysyi "Mitä sä täällä koneella teet?? Sunhan pitäisi olla synnärillä??" Niin...Eihän se laskettu aika nyt sitä tarkoita kuitenkaan. :D Jotkut kyselevät, että milloin se syntyy? No kun en tiedä? Ja yksi kysyy pääsenkö sunnuntaina käymään hänen luonaan vai olenko sairaalassa? :D No en tiedä siihenkään vastausta! :D Se selviää sunnuntaina missä olen! Alkaa naurattaa nuo kysymykset jo.. :D

Noh.. Tietty muutkin jo alkavat odottamaan oikeasti, milloin pikkuinen syntyy. Odotan minäkin päivä päivältä enemmän, vai voiko sitä edes enempää odottaa? Odotan ihan jo olon helpottumisen vuoksi! Eilisilta oli niin tuskaa kävellä, kun tuntee kuinka pää on jo niin alhaalla. Supistuksia tullut tavalliseen tahtiin, joka päivä harvakseltaan. Ikinä ei ole ollut vielä kipeää supistusta, joten niitä odotellessa. Mutta kohta tässä alkaa olemaan jo pinna niin kireällä, että kävelen varmaan synnytyslaitokselle asti, jotta lähtisi jo syntymään!

Olen yrittänyt nyt myös tehdä liikelaskentaa päivittäin, mutta sekin tuntuu olevan niin vaikeeta, kun unohdan jossain vaiheessa aina tarkkailla tai sitten nukahdan. :D Kyllä se ainakin alkuun on ihan hyvin potkaissut, mutta puolessa välissä olen aina jo tipahtanut kärryiltä! Lopussa taas muistan laskea..

Nyt on ihana, kun miehelläni on kahden viikon loma töistä, niin hän on minun tukenani enemmän kotona. Eikä tarvitse miettiä, että jos hän on töissä ja tuleekin lähtö sairaalaan, että millä menisin sinne. :)

Nyt jään tuskailemaan, että milloin se synnytys vihdoin tapahtuu.. Ja ehkä vielä ensviikon viikonloppunakin odottelen ja toivon samaa asiaa...Toivottavasti en.

Ystävänpäivä ja rv 39+6

Hyvää ystävänpäivää itse kullekkin!

Tänään oli taas neuvola käynti heti aamusta. No, vaikeetahan se oli päästä edes lähtemään! 

Ensinnäkin aamuherätys ei tuntunut yhtään kivalta huonosti nukutun yön jälkeen. Yöllä olin heräillyt tällä kertaa siihen, että oli niin armoton hiki ja tuska. Kävin useampaan kertaan juomassa vettä ja huuhtomassa kasvoja, kun tuntui, että hikoilu ei lopu ikinä. Olisin niin halunnut jäädä vielä aamulla nukkumaan. Kun sitten lopulta sain punnerrettua itseni ylös, tunsin oloni norsuksi. Olo on aivan valtava, kun turvotustakin vain lisääntyy. 
No seuraavaksi olikin ongelmana saada kengät jalkaan. Huh, miten vaikeeta voi olla, että ne saa jotenkin jalkaan. Joka puolelta tuntui, että kengät puristivat jalkoja kasaan ja sitten niitä alkoikin myös pistelemään. Mutta jotenkin, kun olin saanut jalat ahdettua kaikin voimin kenkiin niin alkoi taistelu takin kanssa. Tähän mennessä se on ollut hyvänkokoinen ja vaikeuksia ei ole ollut. Mutta tänä aamuna tuntui, että sai käsillä lytätä mahaa sisään ja samalla vetää vetoketjua kiinni. No, lopulta sekin, kun olin aikani siinä taistellut, kuitenkin meni päälle ja olo olikin jo kuin olisin makkarankuoreen puettu.

Matkalla sitten jännittikin jo, että mitähän neuvolassa sanotaan. Onneksi mieheni lähti mukaan, niin ei tarvinnut yksin jännittää! Neuvolatäti on tosi mukava, mutta välillä tuntuu, että hän odottaa enemmän lapsen syntymää kuin itse. :D Hän jotenkin hössöttää niin hirveästi, ettei oikein itse tiedä miten pitäisi olla. No, sydänäänet ja kaikki oli jälleen erinomaiset. Ja neuvolatäti kertoi, että sikiö olisi jo kiinnittynyt! :) Nyt sitä syntymää odottaa vielä enemmän! Ehkä se pian tapahtuu!! Huomennahan se laskettu aikakin jo olisi!;)
Kotiin päästyäni olinkin jo rätti poikki väsyny. Nukahdin lähes samantien sohvalle ja heräsin vasta päivällä uudestaan..

Ja nyt sitten odottelen, milloin ihana ystäväni tulee käymään! Pitäisi sitä ennen kuitenkin siivota, ainakin imuroida koko asunto, koska taas alkaa olemaan koiran karvoja joka puolella... Ehkä se edistäisi myös synnytyksen alkamista.. ;)

siellähän tuo rakkaus on<3

Tavara-ahdistus

Ai kauhee, mikä ahdistus iski eilen. Ihan vaan siitä, että näkyy joka puolella tavaroita ja kaiken maailman roinaa, mitä on vuosien varrella kerääntynyt nurkkiin ja hyllyihin. Näitä ahdistuksia on tullut jonkin verran samasta asiasta, mutta nyt se oli jo niin paha, että oli ihan pakko ottaa itteensä niskasta kiinni ja ruveta raa'alla kädellä heittämään kaikki ylimääränen ja turha pois. Ihanaa, kuinka se helpottikin oloa! :D Tuntuu heti, että kotona olisi tilaa elää! Mutta vieläkin toivon saavani lisää tavaroita heitettyä pois, mutta niitä sitten pikkuhiljaa. Pitää myös keksiä uudenlaisia ratkaisuja roinalle mitä oikeasti tarvitsee päivittäin, muttei haluaisi, että ne olisi jatkuvasti siinä silmien alla. Haluan tasot puhtaaksi kaikesta! :D

Parastahan olisi, että päästäisiin muuttamaan meidän kerrostalokaksiosta johonkin vähän suurempaan asuntoon. Kuitenkin tässä tulee olemaan ahdasta lapsen synnyttyä, kun on koirakin. Mutta ehkä sitten vähän myöhemmin... Haaveilen aina uuteen asuntoon muuttamisesta ihan jo sen vuoksi, että tämä taloyhtiö missä asumme, on sen verran levoton. Kaikkea sattuu ja tapahtuu. Olisi myös ihana saada lapselle oma huone, jota sisustaa!

Aloinpa tossa yksi päivä vähän stressailemaan, että entä jos tämä ei olekkaan tyttö vaan poika?? Entä jos he ovat ultassa katsoneet väärin? Ajatus tuli tietenkin siitä, kun siskoni sanoi vatsani näyttävän ihan poikavatsalta! Vaikka oikeasti, voiko muka vatsan perusteella sanoa yhtään mitään? Kaikilla kuitenkin vatsan malli ja kohtu erimuotoiset ja kokoiset yms.. Että itse en toisaalta ainakaan usko siihen höpötykseen, mutta silti tuli se tunne, että entä jos? Ei sillä, että se olisi katastrofi tai mitään, jos sieltä tulisikin poika. Olisin ihan yhtä iloinen poikavauvasta, mutta jotenkin, kun on jo itse ajatellut niin vahvasti, että saadaan prinsessa ja vaatteetkin lähes kaikki neitimäisiä, niin yllätys tulisi olemaan suuri.

Päivittäin supistellut ja laskettu aikakin vaan lähenee. Ehkä se syntyy tässä lähipäivinä...?? ;)

Painajainen

Sydän pamppailee, hengittäminen tuntuu vaikealta. Huidon käsilläni sen minkä pystyn ja huudan. Tuntuu, että itken millä hetkellä hyvänsä.

Herään kuitenkin siihen, kun mieheni ravistelee minut hereille ja halaa. Hän kertoo, ettei minulla ole mitään hätää ja voin jatkaa unia.

Olo helpottuu huomattavasti, kun tajuan, että näin taas vain painajaista.

Tällä kertaa painajaisissani oli mukana kaksi hirven kokoista rusakkoa sekä yksi vaaleanpunainen metsäkauris. Kuulostaa naurettavalta, eikö? Vaaleanpunainen metsäkauris ja hirven kokoiset rusakot!!
Uni kuitenkin oli aivan kaamea.

Olin lähtenyt mönkijällä vastaan siskoani pellon toiselle puolelle, kunnes huomasin hiekkakuopalla eläinten tappelevan. Kun ne tulivat lähemmäksi, huomasin, että siellä oli kaksi suurta rusakkoa, jotka pitivät talttahampaillaan kiinni vaaleanpunaisen metsäkauriin niskasta. Metsäkauris pääsi aina välillä pakenemaan, mutta rusakot saivat sen kiinni. Meno näytti niin aggressiiviselta, että minun oli paettava takaisin lapsuuden kotiin. Rusakot ja metsäkauris seurasivat minua perässä ja ne jäivät tappelemaan pihallemme. 

Jäin uteliaisuuttani seuraamaan kulman takaa, kuinka rusakot pitivät metsäkaurista hampaissaan, kunnes toinen rusakoista käski toisen hyökätä minun kimppuuni. Siinä vaiheessa juoksin henkeni edestä sisälle päin, sain oven auki ja pääsin sisälle, mutten saanut ovea perässäni kunnolla kiinni. 

Rusakko oli tässä vaiheessa muuttunut osittain metsäkauriin näköiseksi ja se hyppäsi ovea vasten niin, että sai sen auki. Vetäsin paniikissa oven takaisin kiinni, mutten vieläkään saanut sitä lukkoon. Metsäkauriin näköinen vaaleanpunainen rusakko hyppäsi uudestaan ovea vasten ja sai sen jälleen auki. Yritin epätoivoisena saada oven jälleen kerran kiinni, mutta käteni olivat olkapäistä asti niin puutuneet, ettei siitä tullut mitään. Yritin isälleni huutaa, että tulee laittamaan oven kiinni, mutta häntä ei näkynyt vaan olin yksin siinä tilanteessa. 

Sen jälkeen heräsin, kun mieheni minut herätti.

Olen nähnyt aina paljon unia, mutta raskausaikana olen nähnyt niitä melkein joka toinen yö. Unet ovat myös usein painajaisia. Se on kuitenkin niin helpottavaa, kun vihdoin herää siitä painajaisesta ja tajuaa, että kaikki olikin vain unta ja ettei hätää oikeasti ole. Miksi lie näen näitä unia... Varmaan niin paljon jännää tapahtumassa, että jännitän niitä unieni kautta? Toivottavasti ensiyönä näkisin taas mukavia unia vaihteeksi! ;)

kuva on kopioitu googlesta.

Ruusunpunaista vai pikimustaa?

Tunteita, tunteita, tunteita toisensa perään!!!

Tunteet ovat olleet viimeaikoina kovasti pinnassa. Hetken sitä on niin iloinen ja huoleton ja seuraavassa hetkessä sitä vollottaa aivan täysillä eikä edes tiedä minkä takia?
Nämä tunteet ovat kuin vuoristorataa! Ei tässä itsekään enää pysy perässä, että millä mielellä sitä on! Ja se tuntuu myös itsestä rankalta, kun yrittää jotenkin olla "normaali" ja kun ei vaan pysty.
Sitä saattaa yölläkin herätä ihan vain siihen, että on alkanut unissaan itkemään. 

Onneksi avomieheni on ollut uskomaton tukipilari ja halaa sekä lohduttaa, kun tulee ne vaikeat hetket. Ihmettelen välillä, että miten hän jaksaakin niin paljon tukea, vaikka olen välillä kuin hirviö?? Oikea tunnemonsteri.. Ehkä nämä tunteet vähän laantuu synnytyksen jälkeen? Ainakin toivottavasti.  Tällä hetkellä tunteet kun menevät ääripäästä toiseen...

Synnytystä odotan jo kovasti.. Nyt on alkanut jo supistelemaan päivittäin, vaikkakin harvakseltaan. Toissa iltana jo ajattelin, että tuleekohan sitä yöllä lähtö, kun supisteli niin usein vaikkakaan ei kivuliaasti. Mutta sen jälkeen ne ovat taas rauhoittuneet ja tulleet harvemmin. Mieheni odottaa synnytystä jo yhtä kovasti kuin minäkin, sillä hänkin odottaa, että pääsee näkemään lapsemme ja pitämään vaavia sylissään.

Tämän raskauden aikana olen huomannut, että meidän suhde mieheni kanssa on vain vahvistunut ja sitä on huomannut vielä enemmän, kuinka tärkeä toinen onkaan! Kun mieheni oli vain kolme päivää poissa työn vuoksi, niin minä jo vollotin silmät puhki kotona, kun oli niin valtava ikävä!

Voi olla, että nyt tulee postailtua paljon näitä raskausjuttuja, onhan se kuitenkin isoin asia tällä hetkellä minun elämässäni. Tässä kirjoittaessa saa myös vähän päätä selvennettyä, kun näkee 
mietteet kirjoitettuna ja sehän tässä blogin kirjoittamisessa onkin kuin terapiaa.

Raskausaikani, viikkoja kasassa jo 38+6!

Laskettu aika minulla on 15.2.2014. Olen siis loppumetreillä raskaana ja olo alkaa olemaan sen mukainenkin. Tukalaa ja hankalaa. Toivoisin jo kovasti, että saisin vihdoin meidän pienen prinsessan syliini! Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan ja välillä tunnenkin oloni hölmöksi, kun en edes tiedä mikä itkettää niin kovasti? :D

Tämä on ensimmäinen raskauteni ja tuntuu, että minulla ollut raskausaika yleensä ottaen helppo. Ei juurikaan ole ollut vaivoja (paitsi näin loppuvaiheessa). Muutamia vaivoja joita minulla on ollut niin ovat turvotus, nivuskipu ja ajoittain todella lievä pahoinvointi. 

Yöt nukun tässä vaiheessa suht levottomasti ja asennonvaihto on niiiiin vaikeeta! Mm. nivuskipujen vuoksi nukkuminen vaikeaa. Olen kuitenkin onnekas siinä suhteessa, että selviän koko yöstä käymällä vain kerran vessassa! (Kuullut, että jotkut joutuvat ravaamaan siellä jatkuvasti).

Tänään oli neuvolakäynti ja siellä taas ne perus mittaukset. Vaavi on jo hyvin laskeutunut, mutta pää ei ihan ollut kiinnittynyt. Vielä vähän pää heiluu. 

Synnytys... Sepäs se.. Vähän pelottaa, mutta varmaan monia muitakin sama on pelottanut, ainakin vähän? Mikä minua pelottaa eniten synnytyksessä? Se, että onnistunko siinä? Meneekö jokin vikaan? Vaiko kipu? Varmaan kipu on se pahin pelkojen aiheuttaja, sillä olen niin kipuherkkä. Onneksi sairaalassa saa varmasti tarpeeksi kipulääkkeitä :)

On tullut mietittyä myös paljon äitiyttä.. Oonko sittenkään tarpeeksi hyvä äiti? Entä jos olenkin kuvitellut itsestäni vain liikoja? Mitä jos en osaa tai pystykkään hoitamaan lastani? Entä jos? Niin moni asia mietityttää, mutta siitä on vaan otettava selvää. 

Tulipas pitkä stoori tällä kertaa. :D Tässä vielä pari mahakuvaa

Ja näistä arvista aion olla ylpeä ja rakastaa niitä, vaikka joku muu sanoisikin niiden olevan rumia. ;) Ne arvet ovat kuitenkin tulleet siitä, kun olen päässyt kantamaan niin arvokasta asiaa sisälläni! <3

Kuka minä olen?

Kuka minä olen?

Niin.. Siinä onkin mietittävää. Mistä sitä aloittaisinkaan?

Fyysisesti olen nuori nainen. 

Tämä kysymys on liian vaikea. Siihen löytyy niin monta vastausta. 

Tässä blogissani kuitenkin päivä päivältä selviää enemmän kuka minä olen. Millainen minä olen. Oikeaa nimeäni en aio missään vaiheessa täällä julkaista. Haluan pysyä anonyyminä, sillä blogissani aion kertoa itsestäni paljon. Joku voi minut täältä tunnistaakin, se ei minua haittaa. Mutta uskoisin, että vain he, jotka minut oikeasti tuntevat osaavat minut täältä tunnistaa.

Aion kertoa blogissani siis paljon mietteistäni, unistani, suhteistani ja suhteestani vanhoillislestadiolaisuuteen sekä ylipäätänsä elämästäni ja päivän kuulumisista.

Kysymyksiä saa kysyä ja mielelläni otan myös vinkkejä vastaan muilta, sillä en ole ikinä aikaisemmin blogannut mitään. :)