Taas tuntuu, että hetkessä tapahtunut paljon!
Laitettiin ilmoitus Leon myynnistä nettiin, jonka jälkeen minulle on soitellut useampi henkilö, jotka ovat olleet kiinostuneita ostamaan Leon. No sunnuntaina meillä kävi sitten perhe, johon kuului kaksi lasta sekä vanhemmat. He tulivat katsomaan Leoo ja olivat todella innoissaan siitä. Maanantaina sitten olimme käymässä kasvattajan luona, jonne tuli myös kaikki Leon sisarukset sekä Leosta kiinostunut perhe.
Kasvattajan luona tehtiin tottelevaisuusharjoituksia ja katsottiin, miten kenenkin koira tottelee omistajaansa.
Saimme paljon kehuja siitä, kuinka hyvin Leo on koulutettu ja he jopa kysyivät olemmeko olleet jossakin koira koulussa. Olimme kuitenkin ihan kotona itsekseen koulutettu Leo. Sen jälkeen oli myös jälkien seuraamista. Leo löysi heti myös jäljet hyvin.
Siitä sitten Leo lähtikin suoraan tämän perheen matkaan koeajalle ja he katsovat, kuinka Leo sopeutuisi heidän elämään. Leo on koeajalla noin kuukauden ja sen jälkeen tulee takaisin pariksi päiväksi jona aikana tämä perhe miettii, ostavatko Leon.
Illalla, kun pääsimme kotiin, niin tunteet tulivat pintaan. Onhan Leo kuitenkin ollut meidän perheessä jo kaksi vuotta! Vaikka tiedämme, että Leo tulee vielä ainakin hetkeksi takaisin, niin tuntui silti tosi pahalta, kun tietää, ettemme näe Leoo ainakaan kuukauteen! Entäs sitten, kun emme näe enää läheskään joka kuukausi? Muistelimme yhdessä mieheni kanssa Leon kanssa vietettyjä aikoja ja totesimme, että on Leo antanut meille paljon ja ollut aivan mahtava koira. Leo tietää myös syvimmät salaisuudet sekä ollut kuin terapeutti.
Muistelimme, kuinka Leo juoksi vapaana koirapuistossa, söi lähes kaikki kepit maasta, juoksi salamana mereen uimaan. Nouti uidessaan muidenkin koirien lelut ja kepit ennen kuin muut ehtivät edes reagoimaan! Leo tykkäsi myös tosi paljon banaaneista ja kerran, kun meillä oli jäänyt pöydälle noin kilo banaania, niin Leo oli kaikessa hiljaisuudessa napannut banaanit pöydältä ja syönyt kaiken, sen jälkeen olikin vatsa jonkin aikaa sekasin. Pentuna Leo teki paljon tuhoja, mutta kyllä ne on jälkeenpäin myös naurattanut. Kerran Leo oli saanut käsittelyynsä television kaukosäätimen ja siitä oli ollut kiva pureskella näppäimet irti. Sen jälkeen käytimmekin pitkään kaukosäätimenä pelkkää piirilevyä.
Leo pentuna 2012
Kun kävelin tänään koirapuiston ohi ja näin kuinka koirat siellä juoksi vapaana ja uivat meressä tuli väkisinkin kyyneleet silmiin. Kotona on ollut myös jotenkin kovin hiljaista ja tuntenut ihan, kun jotain puuttuu läheltä. Tätä tekstiä, kun kirjoittaa tulee kyyneleet silmiin ja pala nousee kurkkuun.
Maanantaina aloitin lenkkeilyn uudestaan. Pitänyt aloittaa jo jonkin aikaa sitten, mutta aina ollut kaiken maailman tekosyitä. Tekosyitä minkä varjolla ei muka pysty lenkille lähteä. Milloin nukkunut yön huonosti, milloin syönyt huonosti, on muka vähän kipeä olo, lihakset on liian jumissa, liikkeelle pääsee lähtemään turhan myöhään, kun ensinhän täytyy Ellen syöttää ja sitten pitääki vielä vaihtaa vaippa.. Sitten on nämä perus tekosyyt mm. ulkona on liian kylmä / liian kuuma, liian pimeetä, vettä sataa, liian tuulista. Tai sit just alkaa joku hyvä TV sarja tai leffa, että se on ihan pakko nähdä ennen kuin voi lähteä lenkille, mutta sitten sen jälkeen onkin jo turhan myöhästä lähteä ulos. Näitä tekosyitähän on riittänyt.
No nyt kuitenkin taas palautin itseni maan pinnalle ja totesin, ettei laihduttamisesta vaan tule mitään, jos en nyt heti ala liikkumaan. Joka kerta, kun katsoi peiliin niin olo oli vain ällöttävä läski, joka ei saa mitään aikaiseksi. Oma paino alkoi häiritä lähes päivittäin ja tuntui, ettei halua olla enää edes ihmisten ilmoilla. Pakkohan asialle oli alkaa tekemään ja tosissaan jotakin, että ne ylimääräiset kilot lähtee kävelemään!
No, maanantaina kävin sitten vesisateessa tunnin lenkin. Jatkuvasti teki mieli kääntyä takaisinpäin ja katsoin monta kertaa, että tosta jos menisin, niin pääsisin nopeammin kotiin. Onneksi vain jatkoin lenkillä oloa, enkä antanut vesisateen voittaa. Päätin, että nyt loppuu tekosyiden miettiminen ja nyt alkaa ihan oikeasti liikkuminen. Ruokailua olin jo muuttanut pitemmän aikaa, että söisin varmasti hyvin. Kaloreita en ole alkanut laskemaan, mutta pääsääntöisesti olen syönyt kasviksia ja jättänyt kaiken "mättöruuan" pois. Hiilareita syön, mutta reilusti vähemmän mitä aiemmin. Veden juontia olen tietoisesti yrittänyt lisätä.
Nyt olen sitten maanantaista lähtien käynyt kaksi kertaa kävelylenkillä ja molemmat ovat olleet tunnin mittaisia. Aamupäivällä olen käynyt vähintään tunnin vaunulenkillä ja illalla olen käynyt yksin tunnin lenkillä. Olen jo nyt alkanut tuntemaan, että olo on selkeästi parempi mitä aiemmin. Kaikista eniten tuntuu parempi olo psyykkeessä. Tuntuu, että jaksaa paljon paremmin hoitaa Elleniä ja kestän paremmin katsoa itseäni myös peiliin. Vaikka paino ei olekkaan vielä pudonnut, mutta tiedän, että olen tekemässä asialle jotankin, niin se helpottaa jo huomattavasti peiliin katsomista. Huomaan myös, että kunto lähtenyt jo nousuun, jaksan siis nopeammin kävellä kuin aiemmin ja hengittäminen on helpompaa. Tuntuu, että tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Jossakin vaiheessa olisi tarkoitus aloittaa myös kuntosalilla käyminen, mutta nyt tällä hetkellä aion keskittyä vain siihen, että urheilen sen kaksi tuntia päivässä, niin että tulee hiki.
Tavoitteena olisi, että painoa alkaisi tippumaan 1kg / viikko. Jos hyvin käy, niin lokakuun lopussa olisin tavoitepainossani! Saa nähdä miten onnistuu. Toimivaa vaakaa minulla ei ole kotona, mutta ehkä se on ihan hyvä, ettei sitten tule joka päivä vaa'alla käytyä! Aionkin käyttää neuvolan vaakaa, jotta vähän tiedän missä mennään. :)
Olen monena päivänä ajatellut, että nyt kirjoitan blogiini ja käyn läpi päivän kuulumisia. Aina se on kuitenkin vain jäänyt, koska ollut niin paljon tekemistä ja kun vihdoin saanut hommat tehtyä, niin olen vain lysähtänyt sohvalle ja sulkenut silmät. Nyt kuitenkin vihdoin ja viimein olen sen verran pirteänä, että jaksan taas kirjoitella. Aloitan kirjoittamalla perjantaista 2.5. mitä silloin tapahtui.
Päätin perjantai aamuna soittaa kasvattajalle koirastamme, sillä vihdoin ja viimein tunsin olevani valmis soittamaan hänelle. No jännitin aivan sairaana, että mitä se kasvattaja sanoo päätöksestämme luopua Leosta. Yritin soittaa heti aamupäivällä, mutta tietenkään hän ei vastannut silloin puhelimeen. Jännittyneenä siinä sitten odottelin, että milloin hän soittaa takaisin päin. Ja kun vihdoin muutaman tunnin päästä hän soitti, niin en ollut enää ollenkaan varma uskallanko vastata puhelimeen. Mietin jonkin aikaa vastaanko vaiko enkö. Sydän hakkasi aivan törkeänä, kun lopulta vastasin puhelimeen. Ensin juteltiin puhelimessa niitä näitä ja pelkäsin ottaa Leoo puheenaiheeksi. Lopulta kuitenkin päätin, että jos en nyt sitä saa sanottua, en saa sitä ikinä sanottua. Huomasin, kun aloin vain sanomaan asiaa ja tunsin taas kuinka paniikki otti valtaa. Sydän tykytti, tuli järjetön hiki ja lopulta tuli myös itku, kun puhuin kaiken mitä sisälläni oli ajatuksia koirasta. Onnekseni kasvattaja otti asian hyvin ja ymmärsi täysin päätöksemme. Juteltuamme hetken aikaa hän sanoi, että voi myös meitä auttaa etsimään Leolle uutta kotia. Hän lupasi laittaa ilmoituksen myös omalle nettisivulleen ja nyt vain toivotaan, että löydetään hyvä uusi omistaja. Sovimme kuitenkin, että etsitään uutta omistajaa rauhassa, jotta löytyy joku semmoinen, jonka kanssa Leolla on varmasti hyvä olla. Lopulta, kun oli saatu puhelu päättymään tunsin kuinka olin helpottunut, että nyt asia on vihdoin oikeasti hoidossa.
Seuraavana päivänä lauantaina oli ystäväni häät, minun syntymäpäiväni ja kihlapäivä. Syntymäpäivää eikä kihlapäivää ehditty koko päivänä juhlistamaan. Olimme vieneet tytön hoitoon vanhempieni luokse, jotta saimme lähteä rauhassa häitä juhlistamaan. Häissä oli tosi mukavaa ja kun olimme kirkossa ja morsian luovutettiin sulhaselle, niin tuli ihan kyyneleet silmiin, koska se tuntui niin herkältä hetkeltä. Oli häissä myös ikävä puoli se, että kun istuimme kirkossa, niin kuulin kuinka takanamme vanhemmat henkilöt jauhoivat, kuinka kaikki eivät todellakaan ole uskovaisia. Tuntui, kuin olisin ollut joku paha henki kirkossa ja että en olisi muka siellä saanut olla ollenkaan. Teki ihan mieli kääntyä ja pyytää anteeksi kirkkoon tuloani, mutta päätin antaa asian olla ja nauttia häistä. Tuli väistämättäkin monesti paha olla, kun "joutui" kuuntelemaan saarnoja, sillä sen jälkeen, kun itse kieltänyt uskon, niin ei ole halunnut enää kertaakaan kuunella minkäänlaista saarnaa. Siitä tulee vaan kaikkia muistoja mieleen ja se tuska mitä oli itselläni olla uskovainen. Välillä tuntunut jopa, kun joutunut kuuntelemaan saarnaa, että se olisi jonkinlaista henkistä pahoinpitelyä, sillä niin pahalta se itsestäni tuntuu. Jotkut saavat helpotusta uskosta, mutta omalla kohdallani se tuntuu vain pahalta ja ahdistavalta. Onneksi ei tarvitse usein kuunella mitään saarnoja. Saarnoja kuullessa tuntuu myös usein siltä, että siinä syytetään, että miksi et ole uskovainen. Vaikka eihän se kai heidän tarkoitus ole, että toisille tulisi paha olla.. Ainakaan toivon mukaan. :) Loppujen lopuksi, uskokoon kaikki mitä tahtoo, mutta itse en usko mihinkään.
Sunnuntaina tuli ystäviä käymään. Oli aivan tosi ihanaa viettää heidän kanssaan pitkästä aikaa aikaa! Joimme kahvia ja juttelimme kaikenlaista ja lopulta menimme myös meidän lähellä olevaan Nepalilaiseen ravintolaan syömään. Ja oli muuten hyvää ruokaa!
Maanantaina kävin veljeni vaimon ja heidän pojan kanssa kaupoilla. Reissu oli tällä kertaa aivan tuskallinen tuon tytön kanssa, sillä hän meinasi silloin tulla kipeeksi. Silmät ja nenä vuosi aivan jatkuvasti ja hän oli tosi itkuinen. Olin jo valmistautunut, että nyt hänellä nousee kuume, mutta ihme kyllä, niin ei kuumetta tullut ja jo seuraavana päivänä alkoi nenän vuoto vähenemään. Kaupassa sain lähes jatkuvasti kantaa sylissä ja heti kun laitoin vaunuihin, niin alkoi semmoinen parkuminen, ettei sitä voinut kuunella. Jaksoimme kuitenkin noin 3 tuntia pyöriä siellä. Heti kun lähdimme ulos kauppakeskuksesta, tyttö rauhoittui ja nukahti vauhuihin. Ja nyt vaikuttaa jo siltä, että tyttö on täysin terve :)
Tänään olen jo aikaisin selvinnyt ylös ja käyty heti aamusta pienellä lenkillä ulkona koko porukalla. Tänään olisi myös tarkoitus mennä työkaveria moikkaamaan ja käydä katsomassa, olisiko heillä joitain pieneksi jääneitä vaatteita meidän tytölle. :) Sen jälkeen en tiedä mitä teen, mutta eiköhän sitä hommaa aina kotonakin löydy :D
